RKY: nationally significant built cultural environments · Finland
Virkkalan kalkkitehdas ja yhdyskunta (Virkby kalkverk och samhälle)
Lohja (Lojo), Uusimaa, Finland
The record
- Type
- Nationally significant built cultural environment (RKY)
- Elements (as the agency lists them)
- asuinkerrostalo, hautausmaa, kirkko, muu hallintorakennus, muu teollisuusrakennus, pihapiiri, puisto, seurantalo, työväen asuintalo
- Character (as the agency lists it)
- taajama
- Municipality
- Lohja (Lojo)
- Region
- Uusimaa
- Country
- Finland
- Coordinates
- 60.19118, 23.98790
- Pin
- Placed by TreeAlive at the centre of the largest area the agency maps
- RKY number
- 4988
Slide toward Today to fade the historical sheet and see the modern map underneath.
Bibliothèque nationale de France (Gallica)
The 1666 map covering this location: "Finlande Septentr.le, et Merid.le, Nylande, et Tavasthus" (Bibliothèque nationale de France (Gallica)).
Historical maps covering this location
- 1666 · Finlande Septentr.le, et Merid.le, Nylande, et Tavasthus (Bibliothèque nationale de France (Gallica))
The Finnish Heritage Agency's description
Kuvaus
Virkkalan kalkkitehdas yhdyskuntineen edustaa eteläiselle Suomelle tunnusomaista, suurimittakaavaista rakennusaineteollisuuden tuotantohaaraa aikakaudelta, jolloin sekä rakennusteollisuuden ja tekniikan kehitys sekä rakentamisen volyymi olivat voimakkaassa kasvussa. Virkkalan kalkki- ja sementtitehdas on ollut maan tärkeimpiä sementtitehtaita Paraisten kalkin ohella. Tehtaan tuotanto, kalkki ja sementti, näkyvät alueen rakennuskannan materiaalivalinnassa.
Tehtaan ympärille rakentunut yhdyskunta sisältää teollisuuspaikkakunnille tyypillisiä, ajallisesti kerroksisia, laajoja ja hyvin säilyneitä tuotanto- ja asuinalueita sekä esimerkiksi kirkon, kokoontumisrakennuksia ja virkistysalueen. Tehtaan ja siihen liittyvien rakennusten pääasiallisia rakennusmateriaaleja ovat betoni, kalkkihiekkatiili ja siporex-harkko.
Virkkalan teollisuuden ympärille kasvanut taajama sijaitsee Lohjajärven ja siitä kohoavan Salpausselkään kuuluvan Lohjanharjun välisellä alueella. Kalkkitehtaan pääasiallisesti 1920- ja 1930-luvun aikana rakennetut teollisuusrakennukset muodostavat toiminnan päättymisen jälkeenkin rantamaisemassa hyvin näkyvä elementin. Vanhinta teollisuuskerrostumaa edustavat tehtaan ensimmäinen kalkinpolttouuni (1897) ja voimakeskus (1919, laaj. 1957). Sementtitehtaan keskeiset tuotantorakennukset ovat 1920- ja 1930-luvulta. Kalkki- ja sementtitehtaan pääkonttori, joka sijaitsee teollisuusalueen eteläosassa, on rakennettu kolmessa vaiheessa vuosina 1923 ja 1937 sekä 1980-luvulla.
Työntekijöiden ja johdon asuinalueiden suunnittelussa näkyy tehdasyhdyskunnille ominainen hierarkia. Mäntymetsää kasvavalla harjulla tehtaan kaakkoispuolella on tehtaan johtajien ja virkailijoiden asuinalue, minne keskittyvät myös tehtaan julkiset rakennukset. Aikakauden rakennustyylit, klassismi ja funktionalismi, näkyvät rakennuksissa. Julkisiin rakennuksiin kuuluvat puinen seurantalo, hirsirunkoinen marttatupa, paloasema sekä virkailijoille tarkoitettu kookas funktionalistinen klubirakennus. Virkkalan kirkko ja hautausmaa sankarihautoineen on rakennettu harjulle Virkkalantien länsipuolelle.
Tehtaan työntekijöiden asuinalueilla on erityyppisten pientalojen lisäksi myös mm. arkkitehtien Ole ja Bertel Gripenberg suunnittelemia asuinkerrostaloja. Tehtaan koillispuolella on laaja Kässänhaan virkailijoiden ja työntekijöiden asuinalue. Alueen klassismia ja funkista edustavat omakoti-, rivi- ja kerrostalot on rakennettu 1920-1940-luvulla. Kässänhaka on rakentunut Kässän kantatalon entiselle niittymaalle. Kässän kaksikerroksinen ja tornillinen päärakennus (1888) edustaa alueella kalkkitehdasta edeltänyttä kantatalojen ja höyrysahojen aikaa.
Kässänhaan asuinalueelta johtaa pitkä puistokujanne kalkkitehtaan virkistysalueena toimineeseen Pähkinäniemeen. Tehtaan aloitteesta perustetun nk. kansanpuiston ajalta Pähkinäniemessä on säilynyt lehtipuukujanne, polkuja sekä uimaranta ja laituri.
Tehdasalueen vieressä sijaitsevan, kalkkitehtaan johtajan Petter Forsströmin sittemmin puretun asuintalon yhteyteen rakennetun, puutarha-arkkitehti Paul Olssonin suunnitteleman, muotopuutarhan perussommitelma on edelleen nähtävillä.
Historia
Lohjan Virkkalan ensimmäiset teollisuuslaitokset olivat höyrysahoja, jotka perustettiin Lohjanjärven rannalle 1800-luvun loppupuolella. Lohjan kalkkitehtaan perusti Karl Forsström 1897. Tehtaan perustamisen taustalla vaikuttivat kaupunkien ja teollisuuden rakentamisen kasvu, joka lisäsi rakennustarvikkeiden kysyntää. Kalkkia tarvittiin laastinvalmistuksen lisäksi nahkateollisuudessa ja sulfaattiselluloosan valmistuksessa. Tehtaan sijainnin ratkaisi raaka-aineiden saanti ja liikenneyhteydet: Lohjan seudulla oli runsaasti hyviä kalkkikiviesiintymiä ja 1873 rakennettu Hyvinkää-Hanko rautatie sivusi vesistöä Virkkalassa. Lisäksi höyrysahojen tuottama sahausjäte tarjosi kalkinpolttoon edullista polttoainetta.
Ensimmäinen pystykuilu-tyyppinen kalkinpolttouuni rakennettiin sahalta vuokratulle tontille 1897. Hyvän kysynnän seurauksena kalkkitehtaalle rakennettiin 1907 tehokkaampi rengasuuni. Osakeyhtiöksi Oy Lohjan Kalkkitehdas Ab muutetun yhtiön toiminta laajeni 1910-luvulla ja yhtiö osti mm. Kyrkstadin ja Lohjan höyrysahat ja niiden työväenasunnot. Tehtaan pitkäaikaiseksi johtajaksi ja taajaman rakentajaksi tuli perustajan poika Petter Forsström.
Kalkkikiveä saatiin pian tuotannon alettua Tytyrin kaivoksesta. Ojamon kalkkikaivoksen hyödyntäminen aloitettiin 1925 ja se toimi tehtaan pääasiallisena raaka-ainelähteenä 1960-luvulle saakka. Kalkkikivi kuljetettiin tehtaalle aluksi proomuilla. Ojamon kaivoksen ja kalkkitehtaan yhdistänyt kapearaiteinen rautatie valmistui 1928. Kaivos suljettiin 1966, jonka jälkeen rautatie purettiin.
Virkkalan kalkkitehtaan yhteyteen perustettiin sementtitehdas 1915. Tanskasta tilatun pyörivän sementtiuunin toimitus viivästyi maailmasodan vuoksi ja sementin valmistus voitiin aloittaa vasta maailmansodan jälkeen. Sodan jälkeisen laman vuoksi toinen sementtiuuni rakennettiin ja otettiin käyttöön 1924. Rakennustoiminta elpyi Suomessa 1920-luvulla, jonka vuoksi sementin tuotantoa lisättiin rakentamalla 1929 Unax-tyyppinen sementtiuuni. Laboratorio ja toinen Unax-tyypin uuni valmistuivat 1938. Sotien aikana merkittävä osa tuotannosta meni linnoituskäyttöön. Kalkin ja sementin rinnalle yhtiön valmistusohjelmaan tulivat myöhemmin kalkkihiekkatiilet, Siporex-kevytbetoni, kiviainekset, valmisbetoni ja betonituotteet.
Kalkki- ja sementtitehtaan tuotannon laajeneminen lisäsi työväenasuntojen tarvetta. Oman rakennustuotannon lisäksi yhtiö myi omakotitontteja ja yhtiön rakennustarvikkeita työntekijöille edullisesti. Yhtiö rakensi itse kadut, tiet sekä vesi- ja viemäriverkoston. Asuinrakennusten lisäksi yhtiö rakensi henkilökunnan käyttöön julkisia rakennuksia, mm. marttatuvan (1932), paloaseman (1935), klubitalon (1939-1947), urheilukentän, uimalaitoksen ja ylläpiti sairaalaa Kässän talossa. Seurantalo rakennettiin 1920 vielä puurakenteisena, jonka jälkeen yhtiö alkoi hyödyntää rakennustoiminnassa omia rakennusmateriaaleja, kalkkihiekkatiiliä, betonia ja siporex-harkkoja.
Yhtiön vaikutus taajaman palveluiden rakentamiseen oli merkittävä: se oli perustamassa 1927 avattua Lohjan konepajakoulua ja Pähkinäniemeen vuoteen 1940 mennessä kunnostettua nk. kansanpuistoa. Kansanpuistoon rakennettiin istutusten lisäksi ravintola, tanssilava, urheilukenttä ja laituri. Tehdas vaikutti 1950-luvulla myös Virkkalan kirkon rakentamiseen, sillä Karjalan siirtoväen asuttamisen ja sementtitehtaan laajentumisen myötä väkiluku oli kasvanut. Kirkko valmistui 1953 ja kellotapuli 1958.
Arkkitehti Gösta Cajanus suunnitteli tehtaan keskeisestä rakennuskannasta mm. pääkonttorin 1920- ja 1930-luvun rakennusvaiheet, klubitalon sekä useita johtajien ja virkailijoiden asuntoja. Vanhimpien teollisuusrakennusten suunnittelijoita ei tunneta. 1950-1960-luvulla Virkkalan teollisuusrakennuksia suunnittelivat arkkitehdit Ole ja Bertel Gripenberg, insinööritoimisto Hansson & Co ja insinööritoimisto Pentti Kaisla & Lars-Olav Sebbas. Rakennuksia suunniteltiin myös 1910-luvulla perustetussa tehtaan omassa rakennusosastossa. Kalkkitehtaan ylemmälle johdolle rakennetun asuinrakennuksen vuodelta 1968 suunnittelivat arkkitehdit Kaija ja Heikki Siren.
1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla kivipohjaisia rakennusmateriaaleja valmistavaksi suuryritykseksi kasvanutta yhtiötä laajennettiin sotien jälkeen yritysostoilla ja uusiksi tuotteiksi tulivat mm. asuntovaunut ja televisiot. Monialayrityksen nimeksi tuli 1975 Oy Lohja Ab. Yhtiö fuusioitiin Wärtsilä Oy:n kanssa 1990, jonka tuloksena syntynyt Metra Oy on luopunut Oy Lohja Ab:n toimialoista. Virkkalan tehdas suljettiin 1994. Nykyisin kalkkitehtaan tiloissa toimii useita pienyrityksiä.
Beskrivning (på svenska)
The agency's own Swedish text. The English below is made from the Finnish.
Virkby kalkverk med tillhörande samhälle representerar en för södra Finland karakteristisk storskalig produktionsgren inom byggmaterialindustrin under en period när både byggnadsindustrins och teknikens utveckling samt byggnationens volym var stadda i stark expansion. Virkby kalk- och cementfabrik har hört till landets viktigaste cementfabriker vid sidan av Pargas kalk. Fabrikens produktion, kalk och cement, syns i valet av material för byggnadsbeståndet på området.
Samhället som byggts upp runt fabriken innehåller för industriorter typiska, tidsmässigt skiktade, vidsträckta och välbevarade produktions- och bostadsområden samt t.ex. en kyrka, samlingslokaler och ett rekreationsområde. De huvudsakliga byggnadsmaterialen i fabriken och tillhörande byggnader är betong, kalkstenstegel och siporex-block.
Den tätort som vuxit fram runt industrin i Virkby finns på området mellan Lojo sjö och Lojoåsen, som får sin början vid sjön och är en del av Salpausselkäåsen. Kalkverkets huvudsakligen på 1920- och 1930-talen byggda industribyggnader utgör också efter att verksamheten har avslutats ett mycket synligt element i strandlandskapet. De äldsta industriella inslagen representeras av fabrikens första kalkugn (1897) och kraftcentral (1919, utvidgad 1957). Cementfabrikens viktigaste produktionsbyggnader är från 1920- och 1930-talen. Kalk- och cementfabrikens huvudkontor, som finns i industriområdets södra del, har byggts i tre etapper åren 1923 och 1937 samt på 1980-talet.
I planeringen av arbetstagarnas och ledningens bostadsområden syns den för fabriksorter kännetecknande hierarkin. På den tallbevuxna åsen sydost om fabriken finns fabriksledningens och tjänstemännens bostadsområde, dit också fabrikens offentliga byggnader har koncentrerats. Tidsepokens byggnadsstilar, klassicism och funktionalism, avspläglas i byggnaderna. Till de offentliga byggnaderna hör ett föreningshus av trä, den timrade Marthastugan, brandstationen samt det för tjänstemännen avsedda stora klubbhuset i funktionalistisk stil. Virkby kyrka och gravgård med dess hjältegravar har byggts på åsen väster om Virkbyvägen.
På fabriksarbetarnas bostadsområde finns förutom olika typer av småhus också bl.a. av arkitekterna Ole och Bertel Gripenberg planerade flervåningshus. Nordost om fabriken ligger det vidsträckta bostadsområdet Kässänhaka för tjänstemännen och arbetstagarna. Områdets egnahemshus, radhus och flervåningshus representerar klassicism och funkis och har byggts på 1920-1940-talen. Kässänhaka har byggts på Kässä stamlägenhets förutvarande ängsmarker. Kässäs tornförsedda karaktärsbyggnad i två våningar (1888) representerar på området den epok med stamlägenheter och ångsågar som föregick kalkbruket.
Från Kässänhaka bostadsområde leder en lång parkallé till Pähkinäniemi som fungerat som kalkverkets rekreationsområde. Från den på fabrikens initiativ grundade s.k. folkparkens tid har i Pähkinäniemi bevarats en lövträdsallé, stigar samt en badstrand och brygga.
Grundplanen för den av trädgårdsarkitekt Paul Olsson planerade mönsterträdgården vid kalkbrukets direktör Petter Forsströms boningshus, som sedermera har rivits, kan alltjämt ses.
Historia (på svenska)
De första industrianläggningarna i Virkby i Lojo var ångsågar, som grundades vid Lojo sjö mot slutet av 1800-talet. Lojo kalkverk grundades av Karl Forsström 1897. En bakgrundsfaktor som bidrog till att fabriken grundades var det växande stads- och industribyggandet som ökade på efterfrågan på byggnadsmaterial. Kalk behövdes förutom för framställning av murbruk också i läderindustrin och för tillverkningen av sulfatcellulosa. Fabrikens lokalisering avgjordes av tillgången på råämnen och trafikförbindelserna: i Lojotrakten fanns gott om goda kalkstensförekomster och den 1873 byggda järnvägen Hyvinge-Hangö tangerade vattendragen i Virkby. Det sågningsavfall som uppkom vid ångsågarna gav dessutom ett förmånligt bränsle för kalkbränningen.
Den första kalkugnen av typen schaktugn byggdes 1897 på en tomt som hade hyrts av sågen. Till följd av den goda efterfrågan byggdes vid kalkverket 1907 en effektivare ringugn. Verksamheten för det till aktiebolag ombildade Oy Lojo Kalkverk Ab expanderade på 1910-talet och bolaget köpte bl.a. Kyrkstad och Lojo ångsågar och deras arbetarbostäder. Fabrikens långvariga direktör och samhällets byggherre blev grundarens son Petter Forsström.
Kalksten fick man snart efter att produktionen hade inletts från Tytyri gruva. Exploateringen av Ojamo kalkgruva påbörjades 1925 och den fungerade som fabrikens huvudsakliga råämneskälla ända till 1960-talet. Kalkstenen transporterades till en början till fabriken med pråmar. Den smalspåriga järnvägen mellan Ojamo gruva och kalkverket blev klar 1928. Gruvan stängdes 1966, varefter järnvägen revs.
I anslutning till Virkby kalkverk grundades en cementfabrik 1915. Leveransen av den från Danmark beställda roterande cementugnen försenades p.g.a. världskriget och tillverkningen av cement kunde påbörjas först efter världskriget. Till följd av recessionen efter kriget byggdes och togs en andra cementugn i användning 1924. Byggnadsverksamheten återhämtade sig i Finland på 1920-talet, varför man ökade på cementproduktionen genom att 1929 bygga en cementugn av typen Unax. Laboratoriet och en andra ugn av Unax-typ färdigställdes 1938. Under kriget gick en betydande del av produktionen till befästningsändamål. Vid sidan av kalk och cement kompletterades bolagets tillverkningsprogram senare med kalksandstegel, Siporex-lättbetong, stenmaterial, fabriksbetong och betongprodukter.
Utvidgningen av kalk- och cementfabrikens produktion innebar ett större behov av arbetarbostäder. Förutom den egna byggnadsproduktionen sålde bolaget förmånliga egnahemshustomter och byggnadsmaterial åt arbetstagarna. Bolaget byggde självt gatorna, vägarna samt vatten- och avloppsnätet. Förutom bostadsbyggnader byggde bolaget för personalens bruk offentliga byggnader, bl.a. marthornas stuga (1923), brandstationen (1935), klubbhuset (1939-1947), en idrottsplan, en badinrättning och upprätthöll ett sjukhus i Kässä gård. Föreningshuset byggdes år 1920 ännu i trä, varefter bolaget började i byggnadsverksamheten utnyttja sina egna byggmaterial, kalksandstegel, betong och siporex-block.
Bolagets roll i utbyggandet av servicen på orten var betydande: det var med om att grunda den år 1927 startade Lojo verkstadsskola och den s.k. folkpark som fram till år 1940 iståndsattes i Pähkinäniemi. I folkparken byggdes förutom planteringar dessutom en restaurang, dansbana, idrottsplan och brygga. Fabriken medverkade på 1950-talet också i byggandet av Virkby kyrka, för befolkningstalet hade ökat genom koloniseringen av evakuerade från Karelen och cementfabrikens utvidgning. Kyrkan stod färdig 1953 och klockstapeln 1958.
Av fabrikens viktigaste byggnader planerade arkitekt Gösta Cajanus bl.a. huvudkontorets byggande i etapper på 1920- och 1930-talet, klubbhuset samt flera bostäder för direktörer och tjänstemän. Vilka personer som har planerat de äldsta industribyggnaderna är inte känt. På 1950-1960-talen planerades industribyggnader i Virkby av arkitekterna Ole och Bertel Gripenberg, ingenjörbyrå Hansson & Co och ingenjörbyrå Pentti Kaisla & Lars-Olav Sebbas. Byggnader planerades också av bolagets egen byggavdelning som inrättats på 1910-talet. Den bostadsbyggnad som uppfördes 1968 för kalkverkets högsta ledning planerades av arkitekterna Kaija och Heikki Siren.
Bolaget, som under 1900-talets förra hälft vuxit till ett storföretag inom tillverkning av stenbaserade byggnadsmaterial, utvidgades efter krigen genom företagsköp och som nya produkter tillkom bl.a. husvagnar och televisionsapparater. Flerbranschföretaget fick 1975 namnet Oy Lohja Ab. Bolaget fusionerades med Wärtsilä Ab 1990, och Metra Ab som uppkom som resultat av detta har avstått från Oy Lohja Ab:s branscher. Fabriken i Virkby stängdes 1994. I dag är flera små företag verksamma i kalkverkets utrymmen
Further reading (as the agency lists it)
Viktor Hoving, Lohjan Kalkkitehdas 1897-1950. Virkkala 1951.
Lohjan kalkkitehdas oy, 75 v Suomea rakentamassa. 1972.
Yrjö Kaukiainen, Lohjalaisten historia 2. Hämeenlinna
1980.
Torsti Salonen, Petter Forsström - legenda jo eläessään, 2001. www.kalkkipetteri.fi/historia.pdf (9.4.2008)
Virkkalan sementtitehtaan alueen rakennuskulttuuriselvitys. Tmi Lauri Putkonen. (Moniste) 28.1.2005.
Katariina Ockenström, Lohjan rakennetun ympäristön inventointiluettelo. 2007.
Katariina Ockenström, Virkkalan tehdasyhdyskunnan kaupunkikuvallinen inventointi 2008. (Moniste) 28.8.2008.
English translation (from the Finnish)
The text above is the record as published by the Finnish Heritage Agency (Museovirasto), in Finnish. The English below is a machine translation made by TreeAlive, not by the Finnish Heritage Agency (Museovirasto); it has not been checked by a person. Where the two differ, the original is the record. Report a translation error: privacy@treealive.com
Description
The Virkkala lime factory and its community represent a large-scale building materials production branch typical of southern Finland, from an era when the development of the construction industry and technology, as well as the volume of construction, were growing strongly. The Virkkala lime and cement factory has been one of the country's most important cement factories, alongside Parainen lime. The factory's products, lime and cement, are visible in the choice of materials in the area's building stock.
The community that grew up around the factory includes, typical of industrial localities, layered, extensive and well-preserved production and residential areas, as well as, for example, a church, assembly buildings and a recreation area. The main materials of the factory and the buildings connected with it are concrete, sand-lime brick and Siporex block.
The built-up area that grew up around the Virkkala industry is located between Lohjajärvi and the Lohjanharju ridge rising from it, which belongs to the Salpausselkä. The industrial buildings of the lime factory, mostly built during the 1920s and 1930s, remain a highly visible element in the shoreline landscape even after operations ended. The oldest industrial layer is represented by the factory's first lime kiln (1897) and power plant (1919, extended 1957). The central production buildings of the cement factory date from the 1920s and 1930s. The head office of the lime and cement factory, located in the southern part of the industrial area, was built in three phases in 1923 and 1937 and in the 1980s.
The hierarchy typical of factory communities is evident in the planning of the residential areas for workers and management. On the esker covered with pine forest south-east of the factory is the residential area for the factory's directors and clerks, where the factory's public buildings are also concentrated. Architectural styles of the period, classicism and functionalism, are visible in the buildings. Public buildings include a wooden community house, a log-built Martta house, a fire station, and a large functionalist club building intended for clerks. Virkkala church and cemetery, with its heroes' graves, has been built on the esker west of Virkkalantie.
The workers' residential areas include, in addition to various types of small houses, residential apartment blocks designed by architects Ole and Bertel Gripenberg. On the north-east side of the factory is the extensive Kässänhaka residential area for clerks and workers. The detached, terraced and apartment houses representing classicism and functionalism in the area were built in the 1920s-1940s. Kässänhaka was built on the former meadow of the Kässä main farm. The two-storey, turreted main building of Kässä (1888) represents, in the area, the era of main farms and steam sawmills that preceded the lime factory.
A long park avenue leads from the Kässänhaka residential area to Pähkinäniemi, which served as the recreation area of the lime factory. From the period of the so-called people's park established on the initiative of the factory, Pähkinäniemi has preserved a deciduous tree avenue, paths, a bathing beach and a jetty.
The basic plan of the formal garden, designed by garden architect Paul Olsson and built in connection with the residential house of lime factory director Petter Forsström, which was later demolished, is still visible. The garden is located next to the factory area.
History
The first industrial plants in Virkkala, Lohja, were steam sawmills, which were established on the shore of Lohjanjärvi in the late 19th century. The Lohja lime works was founded by Karl Forsström in 1897. The background to the founding of the works was the growth of towns and industry, which increased the demand for building materials. Lime was needed not only for mortar production but also in the leather industry and in the production of sulphate cellulose. The location of the works was determined by the availability of raw materials and transport links: the Lohja area had abundant good limestone deposits, and the Hyvinkää-Hanko railway, built in 1873, passed close to the water at Virkkala. In addition, the sawdust produced by the steam sawmills provided a cheap fuel for lime burning.
The first shaft-type lime kiln was built in 1897 on a plot rented from the sawmill. As a result of good demand, a more efficient ring kiln was built for the lime works in 1907. The company, which was converted into a limited company named Oy Lohjan Kalkkitehdas Ab, expanded its operations in the 1910s, and among other things it bought the Kyrkstad and Lohja steam sawmills and their workers' housing. The founder's son, Petter Forsström, became the works' long-serving director and the builder of the urban settlement.
Limestone was obtained from the Tytyri quarry soon after production began. Exploitation of the Ojamo lime quarry began in 1925, and it served as the works' main source of raw material until the 1960s. Limestone was initially transported to the works by barge. The narrow-gauge railway connecting the Ojamo quarry with the lime works was completed in 1928. The quarry was closed in 1966, after which the railway was dismantled.
A cement works was established in connection with the Virkkala lime works in 1915. Delivery of a rotary cement kiln ordered from Denmark was delayed because of the world war, and cement production could only begin after the world war. Because of the post-war depression, a second cement kiln was built and brought into use in 1924. Building activity revived in Finland in the 1920s, and therefore cement production was increased by building a Unax-type cement kiln in 1929. A laboratory and a second Unax-type kiln were completed in 1938. During the wars, a significant part of production went to fortification use. Alongside lime and cement, the company's production programme later included lime-sand bricks, Siporex lightweight concrete, aggregates, ready-mixed concrete and concrete products.
The expansion of lime and cement production increased the need for workers' housing. In addition to its own construction, the company sold detached house plots and sold building materials from the company to employees at favourable prices. The company itself built the streets, roads and the water and sewerage network. In addition to residential buildings, the company built public buildings for the use of its staff, including the marttatupa (1932), the fire station (1935), the clubhouse (1939-1947), a sports ground, a swimming facility, and it ran a hospital in the Kässä house. The community hall was built in 1920 still with a wooden structure, after which the company began to use its own building materials in construction, namely lime-sand bricks, concrete and Siporex blocks.
The company's influence on the building of the settlement's services was significant: it was involved in establishing the Lohja mechanical workshop school, opened in 1927, and the so-called people's park at Pähkinäniemi, which was improved by 1940. In addition to plantings, the people's park was provided with a restaurant, a dance floor, a sports ground and a jetty. In the 1950s the factory also influenced the construction of Virkkala church, as the population had grown with the settlement of Karelian evacuees and the expansion of the cement works. The church was completed in 1953 and the bell tower in 1958.
The architect Gösta Cajanus designed a number of the factory's key buildings, including the head office in its building phases of the 1920s and 1930s, the clubhouse and several houses for directors and office staff. The designers of the oldest industrial buildings are not known. In the 1950s and 1960s the industrial buildings of Virkkala were designed by the architects Ole and Bertel Gripenberg, the engineering office Hansson & Co, and the engineering office Pentti Kaisla & Lars-Olav Sebbas. Buildings were also designed in the factory's own building department, established in the 1910s. The residential building for the lime works' senior management, dating from 1968, was designed by the architects Kaija and Heikki Siren.
In the first half of the 20th century the company, which had grown into a large enterprise producing stone-based building materials, was expanded after the wars through company acquisitions, and new products included, among others, caravans and televisions. The multi-industry company was given the name Oy Lohja Ab in 1975. The company merged with Wärtsilä Oy in 1990, and the resulting Metra Oy has given up the business areas of Oy Lohja Ab. The Virkkala factory was closed in 1994. Today several small companies operate in the premises of the lime works.
Nearby in the register
Other entries of the same register within about three miles of this one, by straight line.