RKY: nationally significant built cultural environments · Finland
Säynätsalon teollisuusyhdyskunta
Jyväskylä, Keski-Suomi, Finland
The record
- Type
- Nationally significant built cultural environment (RKY)
- Elements (as the agency lists them)
- huvila, kirkko, muu hallintorakennus, puunjalostustehdas, puunjalostustehdas, työväen asuintalo
- Character (as the agency lists it)
- taajama
- Municipality
- Jyväskylä
- Region
- Keski-Suomi
- Country
- Finland
- Coordinates
- 62.13940, 25.76992
- Pin
- Placed by TreeAlive at the centre of the largest area the agency maps
- RKY number
- 230
Slide toward Today to fade the historical sheet and see the modern map underneath.
Bibliothèque nationale de France (Gallica)
The 1666 map covering this location: "Finlande Septentr.le, et Merid.le, Nylande, et Tavasthus" (Bibliothèque nationale de France (Gallica)).
Historical maps covering this location
- 1666 · Finlande Septentr.le, et Merid.le, Nylande, et Tavasthus (Bibliothèque nationale de France (Gallica))
The Finnish Heritage Agency's description
Kuvaus
Säynätsalo on edustava esimerkki teollisuusyhdyskunnasta, jossa teollisuuslaitokset, asuma-alueet ja yksittäiset rakennukset ovat syntyneet korkeatasoisen arkkitehtuurisuunnittelun tuloksena. Säynätsalon teollisuusyhdyskunnassa on nähtävissä arkkitehtien ja vaneritehtaan johtajan kauppaneuvos Hanna Parviaisen ja myöhemmin Enso Gutzeit Oy:n vaikutus niin maisemakuvassa kuin alueen arkkitehtuurissa.
Säynätsalon pääsaaren teollisuuslaitosten kokonaisuus on rakennettu pääosin 1900-luvun jälkipuoliskolla. Toimihenkilöiden ja mestareiden rivitalot Kilpala, Notkoselkä, Salpala, Toimela ja Kerhola sekä ns. kiinalaistalot ovat 1940-luvulta. Talot ovat tehtaan palveluksessa olleiden arkkitehtien Karl ja Margaretha Stigzeliuksen suunnittelemia. Salpala-nimitys tulee Enson tuolloin markkinoimasta Salpalevy-tuotteesta, Toimela toimihenkilöasunnoista, Kerho rakennuksessa sijaitsevasta kerhosta ja Notkoselkä viitannee naimattomien tyttöjen asuntolaan. Kiinalaistalojen nimitys johtuu massiivisesta, kaarevasta kattoratkaisusta. Rakennuksille luonteenomaista ovat neliömäinen pohjaratkaisu, etufasadin puoliksi peittävä avoveranta ja vaakaverhous.
Arkkitehtuurin merkkiteoksia ovat arkkitehti Armas Lindgrenin suunnittelema Säynätsalon kirkko ja arkkitehti Alvar Aallon suunnittelema kunnantalo. Säynätsalon punatiilinen 1949-1952 rakennettu kunnantalo lukeutuu Aallon keskeiseen tuotantoon ja se on ensimmäisiä Aallon 1950-luvun arkkitehtuuria leimanneista punatiilirakennuksista. Eri tilat on ryhmitelty suojaisan atriumpihan ympärille. Toisen kerroksen tasolla olevalta pihalta on käynti kunnanvirastoon, liiketiloihin, kirjastoon ja asuntoihin katutasolta. Kunnanvaltuuston istuntosali on rakennuksen korkeimmassa osassa.
Kirkonmäki muodostaa oman rauhallisen keitaansa tehdasyhdyskunnan keskellä metsäisellä harjulla. Muodoltaan kirkko on päätytornillinen pitkäkirkko, johon liittyy seurakuntatalo. Vaaleaksi rapatun kirkon tornissa on barokkityyliin mukailtu pääte. Tunnelmallisen kirkkosalin arkkitehtuuriin olennaisesti liittyvän koristelun ovat toteuttaneet Antti Salmenlinna ja Paavo Leinonen. Kirkon kasetoitu sisäkatto on tehty yhtiön koivuvanerista. Kirkon vieressä on yksi maamme hienoimpiin kuuluva pieni sankarihauta-alue, jonka suunnittelusta on vastannut arkkitehti Aulis Blomstedt. Seurakunnan 33 kaatuneen hautamerkit ovat Päijänteen rantakiviä, sankaripatsaan on tehnyt Wäino Aaltonen.
Säynätsalon ja Lehtisaaren välillä on Louhunsalmen riippusilta. Muuratsalossa, Lehtisselän kalliosella rannalla, on Alvar Aallon itselleen Säynätsalon kunnantalon rakentamisen aikoihin rakennuttama huvila, ns. Muuratsalon koetalo. Huvila noudattaa maastonmuotoa ja rakentuu sisäpihan ympärille. Ulkofasadit on rapattu valkeiksi, mutta sisäpihan seinämiin on käytetty kaikkia talon rakentamisaikana saatavilla olleita tiiliä ja keramiikkalajeja. Kuten Säynätsalon kunnantalo, kuuluu Aallon Muuratsalon talokin kansainvälisen DOCOMOMO-järjestön hyväksymään suomalaisen modernin arkkitehtuurin merkkiteosten valikoimaan.
Historia
Säynätsalon teollinen historia alkoi 1897, jolloin Jyväskylässä vaikuttanut suurliikemies Johan Parviainen osti asumattoman Säynätsalon saaren ja perusti saarelle sahan. Havupuun lisäksi Keski-Suomessa oli kaskiajan perintönä runsaasti koivumetsiä, joiden hyödyntämiseksi Säynätsaloon perustettiin 1914 vaneritehdas. Myöhemmin toimintaa laajennettiin vielä talotehtaalla ja kuitulevytehtaalla.
Yhtiön teolliseen toimintaan ja sen kasvuun liittyi kiinteästi yhdyskunnan rakentaminen. Tehdas oli alueen suurin maanomistaja ja ohjasi suurelta osin maankäyttöä ja rakennustoimintaa. Yhtiö hankki 1924 omistukseensa Säynätsalon pääsaarella olleen tehdasalueen lisäksi lähinnä maatalouden käyttöön varatun Lehtissaaren ja sekä asuinalueeksi suunnitellun Muuratsalon pohjoisosan. Asemakaavoja ja rakennusten tyyppipiirustuksia tekivät mm. arkkitehdit Wivi Lönn ja Alvar Aalto. Parviaisen tehtaiden rakennuksia suunnittelivat mm. arkkitehti Yrjö Blomstedt ja arkkitehti K.G. Stigzelius.
Johan Parviaisen ja hänen perheensä omistuksessa Säynätsalo oli 1936 tapahtuneesen konkurssiin saakka. Viimeiset vuodet, 1925-1936, tehdasta johti Hanna Parviainen, Suomen ensimmäinen naispuolinen kauppaneuvos. Konkurssin jälkeen omistajaksi tuli Suomen Pankki ja 1946 Enso Gutzeit Oy.
Säynätsalon seurakunta perustettiin 1920-luvun alkupuolella ja seurakunnan kirkon kustansi tehtaiden pääomistaja Hanna Parviainen. Arkkitehti Armas Lindgren suunnittelema 400 hengen kirkko vihittiin käyttöön loppiaisena 1927. Kunnallishallinnollisesti Säynätsalo erotettiin Muuramesta 1924 ja 1935 siihen liitettiin Lehtissaari ja Muuratsalon pohjoisosa. Säynätsalon kunnantalo rakennettiin 1949-1952 Alvar Aallon piirustusten mukaan. Säynätsalosta tuli osa Jyväskylää kuntaliitoksen yhteydessä 1993.
Enso-Gutzeitin yhtenäiset rivitalo- ja omakotialueet rakennettiin 1940-luvulla tehtaan työntekijöille. Yhtiön arkkitehdit Karl ja Margaretha Stigzelius suunnittelivat rakennukset, jotka olivat Enson omaa tuotantoa. Lisäksi Stigzeliukset laativat Lehtissaaren asemakaavan 1947. Yhtiö myös avusti työväkensä omatoimista rakentamista.
Muuratsalon vanhimmat omakotialueet rakennettiin omina kokonaisuuksinaan. Muuratsalon Haikka 1920-luvulla, Abessinia 1930-luvulla, Satasarvisen etelä- ja pohjoisranta sekä Vuorenlahti 1940-luvulla ja Uohuanlahti 1950-luvulla. Saarien välinen liikenne hoidettiin aina 1930-1940-luvulle saakka veneellä. Säynätsalon ja Lehtisaaren välinen riippusilta valmistui 1957 professori Bruno Kivisalon suunnittelemana. Lehtisaaren ja Muuratsalon ensimmäinen silta rakennettiin 1938, pengerretty betonirakenteinen silta valmistui 1983.
Further reading (as the agency lists it)
Wäinö Aaltonen, Aulis Blomstedt, Säynätsalon sankarihauta. Arkkitehti 1949.
Alvar Aalto, Kunnantalo, Säynätsalo ja Koetalo, Muuratsalo. Arkkitehti 1953.
Nils Erik Wickberg, Suomen rakennustaidetta. Helsinki 1959.
Päivi Andersson, Säynätsalon rakennusinventointi 1987.
Riitta Nikula, Armas Lindgren 1874-1929 Arkkitehti Architect. Suomen rakennustaiteen museon monografiasarja. 1988.
Vilhelm Helander ja Simo Rista, Suomalainen rakennustaide. 1989.
Matti Rautjoki (toim.), Säynätsalo. Päivät seutuvilla Päijänteen. Säynätsalolaisten kirja. 1994.
Päivi Andersson, Säynätsalon kulttuurihistorialliset arvot ja niiden säilyttäminen 21.11.1995. Kaavoitusta varten tehty selvitys. Keski-Suomen museo.
Marjo Holma, Päivi Lukkarinen (toim.), Alvar Aalto, Muuratsalon koetalo. Alvar Aalto museo 1996.
Do.co.mo.mo. Modernismin merkkiteoksia Suomen arkkitehtuurissa. Alvar Aalto Akatemia, docomomo Suomi-Finland ry, Suomen rakennustaiteen museo. Helsinki 2002.
Jussi Jäppinen (toim.), Viestejä maisemassa, keskisuomalainen kulttuuriympäristö. Jyväskylä 2006.
Marja Terttu Knapas ja Soile Tirilä, Suomalaista kirkkoarkkitehtuuria 1917-1970. Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 30. Helsinki 2006.
Taru Jokela, Säynätsalon Haikka. Säilyttävän asemakaavan periaatteet. Diplomityö (painamaton). Teknillinen korkeakoulu, arkkitehtiosasto, Espoo 2008.
English translation (from the Finnish)
The text above is the record as published by the Finnish Heritage Agency (Museovirasto), in Finnish. The English below is a machine translation made by TreeAlive, not by the Finnish Heritage Agency (Museovirasto); it has not been checked by a person. Where the two differ, the original is the record. Report a translation error: privacy@treealive.com
Description
Säynätsalo is a representative example of an industrial community, where industrial plants, residential areas and individual buildings came about as the result of high-quality architectural design. The influence of the architects and of Commercial Counsellor Hanna Parviainen, director of the plywood factory, and later of Enso Gutzeit Oy, can be seen in both the landscape and the architecture of the Säynätsalo industrial community.
The industrial complex on the main island of Säynätsalo was built mainly in the second half of the 20th century. The terraced houses for white-collar staff and foremen at Kilpala, Notkoselkä, Salpala, Toimela and Kerhola, as well as the so-called Chinese houses, date from the 1940s. The houses were designed by Karl and Margaretha Stigzelius, architects employed by the factory. The name Salpala comes from the Salpalevy product that Enso was marketing at the time, Toimela refers to the white-collar staff dwellings, Kerho comes from the club located in the building, and Notkoselkä probably refers to the hostel for unmarried girls. The name Chinese houses comes from their massive, curved roof. The buildings are characterised by a square floor plan, an open veranda covering half of the front façade, and horizontal cladding.
The architectural masterpieces include the Säynätsalo church, designed by architect Armas Lindgren, and the Säynätsalo municipal hall, designed by architect Alvar Aalto. The red-brick municipal hall, built in 1949-1952, belongs to the central output of Aalto and is one of the first red-brick buildings that characterised Aalto's architecture of the 1950s. The various spaces are grouped around a sheltered atrium courtyard. From the courtyard, at the level of the second floor, there is access to the municipal offices, commercial premises, the library and flats, which are reached from street level. The council chamber is located in the highest part of the building.
Kirkonmäki forms its own peaceful oasis in the middle of the factory community, on a wooded ridge. The church is a long church with a tower at the gable end, to which a parish hall is attached. The tower of the church, rendered in light colour, has a top adapted in the Baroque style. The decoration that is essentially linked to the architecture of the atmospheric church interior was executed by Antti Salmenlinna and Paavo Leinonen. The coffered inner ceiling of the church is made of the company's birch plywood. Next to the church is one of the finest small hero's grave areas in the country, the design of which was the responsibility of architect Aulis Blomstedt. The headstones of the parish's 33 fallen are shore stones from Lake Päijänne, and the hero monument was made by Wäino Aaltonen.
The Louhunsalmi suspension bridge links Säynätsalo and Lehtisaari. At Muuratsalo, on the rocky shore of Lehtisselkä, is the villa that Alvar Aalto had built for himself during the construction of the Säynätsalo municipal hall, the so-called Muuratsalo koetalo. The villa follows the contours of the terrain and is built around an inner courtyard. The external façades are rendered white, but for the walls of the inner courtyard, all the types of brick and ceramic available during the building's construction were used. Like the Säynätsalo municipal hall, Aalto's Muuratsalo house is also included in the selection of masterpieces of Finnish modern architecture approved by the international DOCOMOMO organisation.
History
The industrial history of Säynätsalo began in 1897, when Johan Parviainen, a major businessman active in Jyväskylä, bought the uninhabited island of Säynätsalo and established a sawmill on the island. In addition to coniferous wood, Central Finland had abundant birch forests as a legacy of the slash-and-burn period, and in order to make use of them, a plywood factory was established at Säynätsalo in 1914. Later, operations were further expanded with a house factory and a fibreboard factory.
The construction of the community was closely linked to the industrial activity of the company and its growth. The factory was the largest landowner in the area and largely directed land use and building activity. In 1924 the company acquired, in addition to the factory area on the main island of Säynätsalo, Lehtissaari, which was mainly reserved for agricultural use, and the northern part of Muuratsalo, which was planned as a residential area. Town plans and standard building drawings were produced by, among others, architects Wivi Lönn and Alvar Aalto. The buildings of the Parviainen factories were designed by, among others, architect Yrjö Blomstedt and architect K.G. Stigzelius.
While Säynätsalo was owned by Johan Parviainen and his family, it remained so until the bankruptcy that took place in 1936. The last years, 1925-1936, the factory was managed by Hanna Parviainen, the first female Commercial Counsellor in Finland. After the bankruptcy, the owner became the Bank of Finland, and in 1946 Enso Gutzeit Oy.
The Säynätsalo parish was established in the early 1920s, and the parish church was funded by Hanna Parviainen, the main owner of the factories. The 400-seat church, designed by architect Armas Lindgren, was consecrated for use on Epiphany in 1927. Administratively, Säynätsalo was separated from Muurame in 1924, and in 1935 Lehtissaari and the northern part of Muuratsalo were annexed to it. The Säynätsalo municipal hall was built in 1949-1952 according to drawings by Alvar Aalto. Säynätsalo became part of Jyväskylä in connection with a municipal merger in 1993.
The uniform terraced and detached house areas of Enso-Gutzeit were built in the 1940s for factory workers. The architects of the company, Karl and Margaretha Stigzelius, designed the buildings, which were Enso's own production. In addition, the Stigzeliuses prepared the town plan of Lehtissaari in 1947. The company also assisted its workforce with self-built construction.
The oldest detached house areas of Muuratsalo were built as separate units: Haikka in the 1920s, Abessinia in the 1930s, the southern and northern shores of Satasarvinen and Vuorenlahti in the 1940s, and Uohuanlahti in the 1950s. Traffic between the islands was always handled by boat until the 1930s-1940s. The suspension bridge between Säynätsalo and Lehtisaari was completed in 1957, designed by Professor Bruno Kivisalo. The first bridge between Lehtisaari and Muuratsalo was built in 1938, and the embanked concrete bridge was completed in 1983.
Nearby in the register
Other entries of the same register within about three miles of this one, by straight line.