RKY: nationally significant built cultural environments · Finland
Pääkaupunkiseudun I maailmansodan linnoitteet (Fästningar från I världskriget i Helsingfors med omnejd)
Espoo, Helsinki, Vantaa (Esbo Helsingfors Vanda), Uusimaa, Finland
The record
- Type
- Nationally significant built cultural environment (RKY)
- Elements (as the agency lists them)
- kasarmi, linnoitus, luotsiasema, muinaisjäännös, piensatama
- Character (as the agency lists it)
- kaupunki, merialue
- Municipalities
- Espoo, Helsinki, Vantaa (Esbo Helsingfors Vanda)
- Region
- Uusimaa
- Country
- Finland
- Coordinates
- 60.10217, 25.05509
- Pin
- Placed by TreeAlive at the centre of the largest area the agency maps
- RKY number
- 1570
Slide toward Today to fade the historical sheet and see the modern map underneath.
Bibliothèque nationale de France (Gallica)
The 1666 map covering this location: "Finlande Septentr.le, et Merid.le, Nylande, et Tavasthus" (Bibliothèque nationale de France (Gallica)).
Historical maps covering this location
- 1666 · Finlande Septentr.le, et Merid.le, Nylande, et Tavasthus (Bibliothèque nationale de France (Gallica))
The Finnish Heritage Agency's description
Kuvaus
Pietarin suojaksi rakennetun puolustusketjun yksi osa on Viaporin meri- ja maalinnoitus. Se on yksi merkittävimmistä I maailmansodan aikana rakennetuista linnoituskokonaisuuksista. Helsinkiä ympäröivä, maa- ja meriasemista muodostuva linnoitusketju antaa hyvän kuvan linnoitustekniikasta ja sen kehityksestä ensimmäisen maailmansodan aikana. Puolustusketjun hyvin säilyneet, tyypilliset ja harvinaiset osat ja kokonaisuudet edustavat eri linnoitusvaiheita, rakennustapoja, historiallista kerroksellisuutta, linnoitusjärjestelmän alueellista laajuutta ja maisemallisia arvoja.
Maalinnoitus kehystää Helsinkiä kahtena puolikaaren muotoisena ketjuna Vantaan, Helsingin ja Espoon alueilla. Maarintaman puolustusvarustukset ovat yleensä asutuksen keskellä.
Maarintaman ensimmäinen harva puolustusketju 6-7 kilometrin päässä Helsingin keskustasta rakentuu yleensä maavalleista mäkialueilla. Parhaiten säilynyt esimerkki on Länsi-Herttoniemessä Viikin pelloilta nousevan harjanteen päällä. Toinen ja kolmas linnoitusketju noin 10-12 kilometrin päässä keskustasta on yhtenäisempi ja rakennusaikanaan moderni kantalinnoitettu ketju, jossa tukikohdat muodostuvat erillisistä puolustus-, huolto- ja tykistöasemista. Etulinjan tulipesäkkeitä ja suojahuoneita on kaivettu maahan tai louhittu kallioon ja vahvistettu harkkomuurauksella tai betonilla. Etulinjan takana olevat varustukset on kätketty maastoon.
Uloimman puolustusvyöhykkeen kantalinnoitettuja asemia ovat Helsingin Mustavuorella ja Vantaan Länsimäellä sekä Helsingin Kivikossa, Jakomäessä ja Kontulassa olevat laajoina kokonaisuuksina säilyneet tukikohdat, jotka antavat hyvän kuvan tukikohtien rakennustekniikasta, hajasijoittelusta (puolustusasemat, suojavallit, piikkilankaesteet, luolat, huoltoalueet ja tieverkostot) sekä avoimista ampuma-aloista.
Yksittäisiä hyvin säilyneitä rakenteita ovat mm. Vantaalla Maratonpuiston puolustusasemat, Helsingissä Maununnevan suojahuoneet ja asemat ja Myllypuron tykkipatteri. Ala-Malmin Ormusmäessä taisteluasemien luolasuojat ovat sodan loppuvaiheessa rakennettuja. Tuomarinkylän kartanon pihapiirissä olevassa puolustusasemassa on ainoa ehjänä säilynyt katettu konekivääriasema sekä kaksi tähystysasemaa ja suojahuone. Kannelmäen katettujen taisteluhautojen jäänteet ovat ainoat laatuaan.
Puolustushistorian eri kerroksia näkyy Vartiokylässä, jossa ovat sekä Linnavuoren linnoituslaitteet että varhaiskeskiaikainen mäkilinna. Pajamäessä on edustavan puolustusaseman lisäksi toisen maailmansodan aikaisia ilmatorjunta-aseman rakenteita.
Espoossa Mäkkylän ja Vallikallion mäkien varustuskokonaisuuksissa on sekä tyypillisiä että harvinaisia rakennusratkaisuja, tuliasemia, tykkiteitä ja luolia. Komendantinkalliolla on toisen maailmansodan ilmatorjuntarakenteita. Vallikalliolla on mm. ehjä tähystysasema ja suojahuone. Leppävaaran kalliolla on harvinaisia kaponieerirakenteita. Sisällissodan aikana asemissa taistelivat kaupunkia puolustavat punaiset ja etenevät saksalaiset. Laajalahdessa Koivistontien varrella sijaitsevalla linnoituskukkulalla on tyypillisiä harkkokivestä ja betonista rakennettuja linnoituslaitteita. Westendissä maalinnoituksen uloimman vyöhykkeen läntisimmän pisteen harvinaiset ja tyypilliset linnoituslaitteet ovat kalliojyrkänteellä.
Merilinnoitusketjun linnakkeet ja puolustusasemat ovat Helsingin edustan saarilla. Sisä- ja ulkolinjasta muodostuvaan puolustusketjuun sisältyy myös vanhempia linnoituslaitteita ja nuorempia puolustusrakennelmia. Sisävyöhykkeeseen kuuluvat mm. Itäinen Pihlajasaari, Suomenlinna, Vallisaari ja Kuninkaansaari. Etulinjan muodostavat Helsingin edustalla Itä-Villinki, Santahamina, Isosaari, Kuivasaari, Harmaja, Katajaluoto, Rysäkari ja Espoossa Miessaari.
Meririntaman linnoituskokonaisuuteen kuuluvat laituri, aallonmurtaja, mukulakiviset tiet, kapearaiteinen rautatie, tykkipatterit, valonheitinasemat, mittaustornit ja varastot. Kasarmi- ja asuinrakennuksia on säilynyt mm. Rysäkarilla, Katajaluodolla ja Miessaarella. Betonipatteri käsittää mm. neljä avoasemassa olevaa tykkiä, joilla on maanalaiset ammusvarastot ja suojahuoneita. Monet merilinnoituskohteet ovat edelleen sotilasalueita.
Historia
Venäjän ja erityisesti Pietarin kaupungin puolustuksen kehittäminen Saksan uhkaa vastaan alkoi 1900-luvun alkupuolella. Taustalla oli tappiollinen, Japania vastaan käyty sota, jossa Venäjä menetti merkittävän osan laivastoa. Asian kiireellisyyden ja kustannusten vuoksi ratkaisuksi nähtiin Suomenlahdelle rakennettavat rannikkolinnakkeet. Pohjois-Itämeren ja Suomenlahden saariston linnoittaminen alkoi kuitenkin vasta 1910-luvulla. Aivan ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä päälinnoituksen muodosti Tallinnan, Porkkalan ja Hangon välillä sijaitseva nk. Pietari Suuren merilinnoitus, jonka lisäksi rannikkolinnoituksia sijaitsi useissa puolustuslinjoissa eri puolilla saaristoa.
Yhden osan puolustusta muodosti Helsingin Kruunuvuorenselällä ja Katajanokalla sijaitseva sotasatama, jonka puolustuskalusto oli kuitenkin pahasti vanhentunut. Ruotsin vallan aikana rakennettu Viapori uudistettiin ja laajennettiin ensimmäisen maailmansodan aikana meri-, maa- ja ilmapuolustukseen kykeneväksi linnoitukseksi.
Viaporin linnoitus (Krepost Sveaborg) laajeni Helsingin edustan ulkosaarille. Varsinaiset puolustuslaitteet sijoitettiin laajaksi kehäksi Viaporin, Kruunuvuorenselän ankkuripaikan ja Katajanokalla sijaitsevan laivastoaseman ympärille. Sotasataman mantereen puoleinen selusta päätettiin suojata kaupungin ympärille rakennettavalla kenttälinnoitevyöhykkeellä. Meripuolustusta palvelevat linnoitustyöt aloitettiin ulommaisen linjan saarilla 1914. Sodan aikana valmistuivat betoniset ja raskaasti aseistetut patterit Pyöräsaareen, Miessaareen, Rysäkarille, Katajaluodolle, Harmajaan, Kuivasaareen, Isosaareen, Itä-Villinkiin ja Vuosaaren Skatanniemelle. Toisen linjan muodostivat vanhemmat linnoitussaaret Lauttasaari, Melkki, Pihlajasaaret, Harakka, Viaporin keskuslinnoitus (Suomenlinna), Lonna, Vallisaari, Kuninkaansaari, Nuottasaari ja Vasikkasaari.
Maarintaman ensimmäisten kenttälinnoitteiden rakentaminen alkoi 1914. Linnoitteet muodostivat kaksi ketjua Pikku Huopalahdesta Vantaanjoen suuhun ja Länsi-Herttoniemestä Roihuvuoreen. Linnoitusketjujen piti estää saksalaisten pääsy liian lähelle laivastoasemaa.
Ensimmäisen sotavuoden jälkeen maalinnoitusten suunnitelmia muutettiin sotakokemusten, taktiikan ja tykistön kehittymisen vuoksi. Linnoitustöiden toinen vaihe alkoi 1915. Keveät kenttälinnoitteet korvattiin järeämmillä toisen ja kolmannen vyöhykkeen kantalinnoitteilla, joita ryhdyttiin rakentamaan kauemmaksi Helsingistä. Betoni alkoi myös syrjäyttää kiveä rakenteiden pääosana.
Linnoittamisen seurauksena Helsinki muuttui seuraavina vuosina valtavaksi linnoitustyöleiriksi. Asemat hajautettiin laajalle alueelle ja taisteluhaudat sijoitettiin usein maisemaa hallitseville mäkialueille. Tukikohtiin liittyi lisäksi laajat avohakkuut ampuma-alan saamiseksi. Työt jatkuivat syksyyn 1917 saakka, jolloin Venäjän vallankumous ja sitä seuranneet Suomen itsenäistyminen ja sisällissota keskeyttivät työt. Maarintaman eturintamaan rakennettiin yhteensä 36 kantalinnoitettua tukikohtaa, jotka ulottuivat laajana kaarena Espoosta Helsingin kautta Vantaalle.
Suomen itsenäistymisen jälkeen maa- ja merilinnoituksen varustuksilla ei ollut merkittävää roolia Suomen sisällissodassa. Ainoastaan Leppävaarassa ja Ruskeasuolla olleet linnoitteet olivat punaisten käytössä huhtikuussa 1918 käydyissä taisteluissa.
Myöhemmin maalinnoituksen luolia otettiin varastokäyttöön ja rakenteita räjäytettiin metalliromun vuoksi. Linnoiteita on tuhoutunut pääkaupunkiseudun asutuksen ja liikenneyhteyksien rakentamisen yhteydessä. Lisäksi rakenteita on jäänyt fragmentteina asutuksen sisään.
Meririntaman linnakkeet otettiin itsenäistymisen jälkeen puolustusvoimien käyttöön ja niitä käytettiin 1918 lisäksi vankileireinä. Meririntaman linnoituksia uudistettiin myöhemmin ja niillä oli merkitystä vielä toisessa maailmansodassa ja myöhemminkin meripuolustuksen osana.
Maa- ja merilinnoituksen rakenteet katsottiin muinaismuistolain tarkoittamiksi kiinteiksi muinaismuistoiksi 1971.
Beskrivning (på svenska)
The agency's own Swedish text. The English below is made from the Finnish.
En del av den försvarslinje som anlades till skydd för S:t Petersburg är sjöfästningen Sveaborg med tillhörande landfästning. Fästningarna utgör tillsammans en av de främsta befästa helheter som byggts under första världskriget. Befästningskedjan består av land- och marinbaser som omger Helsingfors och den ger en bra bild av befästningstekniken och dess utveckling under första världskriget. De välbevarade, typiska och sällsynta delarna och helheterna av befästningslinjen representerar olika faser, byggnadssätt, historiska epoker, befästningssystemets regionala omfattning och landskapsvärden.
Landfästningen omger Helsingfors i form av två halvcirklar i Vanda, Helsingfors och Esbo. Befästningsverken på landfronten ligger vanligtvis mitt i bosättningen.
Den första, glesa befästningskedjan på land ligger 6–7 kilometer från Helsingfors och består vanligen av jordvallar på höga områden. Det bäst bevarade exemplet är ett avsnitt i Västra Hertonäs på en ås invid Viks åkrar. Den andra och tredje befästningskedjan som ligger cirka 10–12 kilometer från centrum, är till sin form enhetligare och var på sin tid en modern kejda av försvarsanläggningar där baserna består av separata försvars-, underhålls- och artilleriställningar. Främsta linjens eldställningar och skyddsrum har grävts ner i marken eller sprängts in i berg och befästs med kvaderstensmurar eller betong. Förskansningarna bakom främsta linjen är kamouflerade.
Fasta befästningsverk i den yttersta försvarszonen finns på Svarta backen och i Västerkulla i Vanda samt i Stensböle, Jakobacka och Gårdsbacka i Helsingfors. Dessa militärbaser är välbevarade och ger en representativ bild av byggnadstekniken, utlokaliseringen (försvarsposter, skyddsvallar, taggtrådshinder, grottor, depåer och vägnät) samt av öppna skjutfält.
Enstaka välbevarade strukturer i Vanda är bl.a. försvarsposterna i Maratonparken, och i Helsingfors skyddsrummen och baserna i Magnuskärr samt artilleribatteriet i Kvarnbäcken. Bergrummen vid stridsställningarna i Ormusbacken är anlagda i slutskedet av kriget. I försvarsställningen på gårdstunet vid Domarby gård finns den enda bevarade täckta maskingevärsställningen samt två spaningsstationer och ett skyddsrum. Resterna av de täckta skyttegravarna i Gamlas är de enda i sitt slag.
Olika tidsperioder av vår försvarshistoria kan ses i Botby med både befästningsverk och en fornborg från tidig medeltid. I Smedjebacka finns både en representativ försvarsställning och konstruktioner från en luftvärnsstation från andra världskriget.
Befästningsverken på bergen i Mäkkylä och Vallberget i Esbo består av både typiska och mer sällsynta byggnadslösningar, eldstationer, kanonvägar och bergrum. På Kommendantsberget finns luftvärnsanläggningar från andra världskriget. På Vallberget finns bl.a. en oskadad spaningsstation och ett skyddsrum. På berget i Alberga finns sällsynta kaponjärer. Under inbördeskriget upptogs posterna av de röda som försvarade staden samt de avancerande tyskarna. Vid Björkövägen i Bredviken finns en befäst kulle med typiska förskansningar av kvadersten och betong. I Westend, den västligaste punkten av landfästningens yttersta zon, ligger de sällsynta och typiska befästningsverken på bergklintar.
Fortifikationer och försvarsposter som hörde till sjöfästningsgördeln finns kvar på öarna utanför Helsingfors. Försvarskedjan, som består av en inre och yttre linje, innefattar både äldre befästningsverk och försvarskonstruktioner av yngre datum. Till den inre zonen hör bl.a. Östra Rönnskär, Sveaborg, Skanslandet och Kungsholmen. Främsta linjen bildas utanför Helsingfors av Östra Villinge, Sandhamn, Mjölö, Torra Mjölö, Gråhara, Stora Enskär, Rysskär och i Esbo av Karlö.
Sjöfrontens fästning består av bryggor vågbrytare, kullerstensvägar, smal järnväg, artilleribatterier, strålkastarstationer, mätningstorn och depåer. Kasern- och boningshus finns kvar bl.a. på Rysskär, Stora Enskär och Karlö. Betongbatteriet innefattar bl.a. fyra kanoner i öppen ställning försedda med underjordiska ammunitionsförråd och skyddsrum. Många sjöfästningsobjekt är fortfarande militärområden.
Historia (på svenska)
Utvecklingen av det ryska försvaret, och i synnerhet försvaret av staden S:t Petersburg, mot hotet från Tyskland inleddes i början av 1900-talet. Bakgrunden var det förlorade kriget mot Japan där den ryska flottan nästan hade förintats. På grund av sakens brådskande natur och ekonomiska orsaker beslöt Ryssland att anlägga kustfästningar i Finska viken. Befästandet av Norra Östersjön och skärgården i Finska viken började dock inte förrän på 1910-talet. Strax före första världskriget bestod huvudfästningen av den s.k. Peter den stores sjöfästning mellan Tallinn, Porkala och Hangö samt kustbefästningar i ett flertal försvarslinjer i olika delar av skärgården.
En del av försvaret bestod av krigshamnen vid Kronbergsfjärden och Skatudden i Helsingfors, vars försvarsmateriel dock var mycket föråldrad. Sveaborg, som anlagts under svenska tiden, moderniserades och byggdes ut under första världskriget till en befästning som vara kapabel till sjö-, land- och luftförsvar.
Fästningen Sveaborg (Krepost Sveaborg) byggdes ut till yttre skärgården utanför Helsingfors. De egentliga försvarsanläggningarna placerades i en stor båge kring Sveaborg, ankarplatsen på Kronbergsfjärden och flottbasen på Skatudden. Beslut fattades om att skydda ryggsidan av krigshamnen mot fastlandet med skyddsposter som skulle anläggas runtomkring staden. Befästningsarbetena för sjöförsvaret inleddes på den yttersta zonens öar år 1914. Under kriget färdigställdes tungt beväpnade batterier i betong på Julholm, Karlö, Rysskär, Stora Enskär, Gråhara, Mjölö, Östra Villinge och Skataudden i Nordsjö. Den andra försvarslinjen bildades av de tidigare befästa öarna Drumsö, Melkö, Rönnskären, Stora Räntan, den centrala befästningen Sveaborg (Suomenlinna), Lonnan, Skanslandet, Kungsholmen, Notholmen och Kalvholmen.
De första fältbefästningarna på land började byggas år 1914. Befästningarna bildar två bågar från Lillhoplax till Vanda ås mynning och från Västra Hertonäs till Kasberget. Befästningslinjerna skulle hindra tyskarna från att komma för nära flottbasen.
Efter det första krigsåret ändrades planerna för landfästningarna på grund av krigserfarenhet, taktik och utvecklat artilleri. Den andra fasen av befästningsarbetena började 1915. Lätta befästningar i terrängen ersattes med bastanta andra och tredje zonens fasta förskansningar som byggdes på längre avstånd från Helsingfors. Betong började ersätta sten som huvudsakligt material.
Till följd av befästningsarbetena förvandlades Helsingfors under de följande åren till ett enormt arbetsläger. Posterna var utspridda på ett stort område och skyttegravarna placerades ofta på bergsluttningar, som dominerade terrängen. Omkring försvarsbaserna kalhöggs skogar för att åstadkomma öppna skjutfält. Arbetet pågick fram till år 1917 då de avbröts till följd av ryska revolutionen och därpå följande Finlands självständighetsförklaring och inbördeskrig. I främsta linjen av landfronten byggdes sammanlagt 36 fasta baser som bildade en bred halvcirkel från Esbo via Helsingfors till Vanda.
Efter Finlands självständighet spelade sjö- och landfästningen inte någon nämnvärd roll i finska inbördeskriget. Endast i Alberga och Brunakärr användes skyddsställningarna av de röda under strider i april 1918.
Senare användes landbefästningens bergrum som förråd, och förskansningar sprängdes för att utvinna metallskrot. Befästningar har förstörts i samband med att hus och trafikförbindelser byggts i huvudstadsregionen. Vissa fragment av befästningar finns kvar mitt bland bebyggelsen.
Befästningarna i sjöfronten övertogs vid självständigheten av försvarsmakten och en del användes år 1918 också som fångläger. Befästningarna på sjöfronten iståndsattes senare och de spelade ännu en viss roll i andra världskriget och även senare som en del av sjöförsvaret.
År 1971 klassificerades land- och sjöfästningarna som fasta fornminnen enligt fornminneslagen.
Further reading (as the agency lists it)
Kaj-Erik Löfgren, Helsingin maa- ja merilinnoitus. Sotahistoriallinen seura ja sotamuseo. Vuosikirja VIII. Helsinki 1974.
Ensimmäisen maailmansodan aikaiset linnoitukset Helsingissä. Suojeluluettelo. Museovirasto, rakennushistorian osasto. Julkaisu n:o 9 2/79. Helsinki 1980.
Reino Arimo, Suomen linnoittamisen historia 1918-1944. Helsinki 1981.
Sirkku Laine, Ensimmäisen maailmansodan aikainen maalinnoitus Helsingissä. Helsingin kaupungin rakennusviraston julkaisu 1996:3.
Sirkku Laine, Ensimmäisen maailmansodan aikainen maalinnoitus Espoossa. Espoon kaupungin tekninen keskus. Espoo 1998.
Markus Manninen, Viapori, merilinnoitus ensimmäisessä maailmansodassa 1914-1918. Sotamuseo 2000.
John Lagerstedt, Ensimmäisen maailmansodan aikaiset Vantaan Länsimäen linnoitukset. (Painamaton) Inventointikertomus 2003. Vantaan kaupunki Urban II ohjelma ja viheralueyksikkö Elävä kaupunki -hanke 2004.
English translation (from the Finnish)
The text above is the record as published by the Finnish Heritage Agency (Museovirasto), in Finnish. The English below is a machine translation made by TreeAlive, not by the Finnish Heritage Agency (Museovirasto); it has not been checked by a person. Where the two differ, the original is the record. Report a translation error: privacy@treealive.com
Description
The sea and land fortifications of Viapori are one part of the defence chain built to protect Pietari. It is one of the most significant fortification complexes built during the First World War. The fortification chain surrounding Helsinki, made up of land and naval positions, gives a good picture of fortification technology and its development during the First World War. The well-preserved, typical and rare parts and complexes of the defence chain represent different fortification phases, building methods, historical layering, the regional extent of the fortification system and landscape values.
The land fortifications frame Helsinki in two semicircular chains across the areas of Vantaa, Helsinki and Espoo. The defensive installations of the land front are generally in the middle of built-up areas.
The first, sparse defence chain on the land front, 6-7 kilometres from central Helsinki, is generally built of earthen ramparts on hilly ground. The best-preserved example is at Länsi-Herttoniemi, on the ridge rising from the Viikki fields. The second and third fortification chains, about 10-12 kilometres from the centre, are more unified and, for their time of construction, a modern main-fortification chain, in which the bases are made up of separate defence, service and artillery positions. Firing positions and shelters on the front line have been dug into the ground or blasted into rock and reinforced with block masonry or concrete. Installations behind the front line are concealed in the terrain.
The main-fortification positions of the outer defence zone are Mustavuori in Helsinki and Länsimäki in Vantaa, as well as Kivikko, Jakomäki and Kontula in Helsinki. These bases have survived as extensive complexes and give a good picture of base construction technology, dispersed siting (defence positions, protective embankments, barbed-wire obstacles, caves, service areas and road networks) and open fields of fire.
Individual well-preserved structures include, among others, the defence positions of Maratonpuisto in Vantaa, the shelters and positions of Maununneva in Helsinki, and the Myllypuro gun battery. The cave shelters of the fighting positions at Ormusmäki in Ala-Malmi were built in the final phase of the war. The defence position in the courtyard of the Tuomarinkylä manor contains the only intact surviving covered machine-gun position, as well as two observation posts and a shelter. The remains of the covered trenches at Kannelmäki are the only ones of their kind.
Different layers of defence history are visible at Vartiokylä, where there are both the fortification installations of Linnavuori and an early medieval hill fort. At Pajamäki, in addition to a representative defence position, there are structures of an anti-aircraft position from the Second World War.
In Espoo, the fortification complexes on the Mäkkylä and Vallikallio hills contain both typical and rare construction solutions, firing positions, gun roads and caves. Komendantinkallio has Second World War anti-aircraft structures. Vallikallio has, among others, an intact observation post and shelter. The Leppävaara rock has rare caponier structures. During the Civil War, the positions were fought over by the Reds defending the city and the advancing Germans. At Laajalahti, on the fortification hill beside Koivistontie, there are typical fortification installations built of block stone and concrete. At Westend, at the westernmost point of the outer zone of the land fortifications, the rare and typical fortification installations are on a rock cliff.
The forts and defence positions of the sea fortification chain are on the islands off Helsinki. The defence chain made up of inner and outer lines also includes older fortification installations and younger defence structures. The inner zone includes, among others, Itäinen Pihlajasaari, Suomenlinna, Vallisaari and Kuninkaansaari. The front line is formed by Itä-Villinki, Santahamina, Isosaari, Kuivasaari, Harmaja, Katajaluoto and Rysäkari off Helsinki, and by Miessaari in Espoo.
The sea-front fortification complex includes a quay, breakwater, cobbled roads, a narrow-gauge railway, gun batteries, searchlight positions, survey towers and storage buildings. Barracks and residential buildings have survived, among others, on Rysäkari, Katajaluoto and Miessaari. The concrete battery includes, among others, four guns in open emplacements, which have underground ammunition stores and shelters. Many sea-fortification sites are still military areas.
History
The development of the defences of Russia, and especially of the city of Pietari, against the German threat began in the early part of the 20th century. The background was the unsuccessful war fought against Japan, in which Russia lost a significant part of its fleet. Because of the urgency of the matter and its costs, the solution was seen in coastal forts to be built on the Gulf of Finland. However, the fortification of the northern Baltic and the archipelago of the Gulf of Finland only began in the 1910s. Right on the threshold of the First World War, the main fortification was formed by the so-called Pietari Suuri sea fortress between Tallinn, Porkkala and Hanko, in addition to which coastal fortifications were located in several defence lines in various parts of the archipelago.
One part of the defences was formed by the naval harbour on Kruunuvuorenselkä and Katajanokka in Helsinki, whose defence equipment, however, was badly outdated. Viapori, built during the Swedish period, was renewed and expanded during the First World War into a fortress capable of sea, land and air defence.
Viapori Fortress (Krepost Sveaborg) expanded onto the outer islands in front of Helsinki. The actual defensive installations were placed in a wide ring around Viapori, the anchorage at Kruunuvuorenselkä and the naval base located on Katajanokka. The landward side of the naval harbour was decided to be protected by a field fortification zone built around the city. The fortification works serving sea defence began on the outermost line of islands in 1914. During the war, concrete and heavily armed batteries were completed on Pyöräsaari, Miessaari, Rysäkari, Katajaluoto, Harmaja, Kuivasaari, Isosaari, Itä-Villinki and Skatanniemi in Vuosaari. The second line was formed by the older fortress islands Lauttasaari, Melkki, Pihlajasaaret, Harakka, Viapori central fortress (Suomenlinna), Lonna, Vallisaari, Kuninkaansaari, Nuottasaari and Vasikkasaari.
Construction of the first field fortifications on the land front began in 1914. The fortifications formed two chains from Pikku Huopalahti to the mouth of the Vantaanjoki and from Länsi-Herttoniemi to Roihuvuori. The fortification chains were meant to prevent German access too close to the naval base.
After the first war year, the plans for land fortifications were changed due to war experience, tactics and the development of artillery. The second phase of fortification work began in 1915. Light field fortifications were replaced by heavier main fortifications of the second and third zones, which began to be built further from Helsinki. Concrete also began to displace stone as the main material of structures.
As a result of fortification, Helsinki turned into a vast fortification work camp in the following years. Positions were dispersed over a wide area, and trenches were often placed on hilly terrain dominating the landscape. Extensive clear-felling was additionally carried out around the bases to obtain a field of fire. Work continued until autumn 1917, when the Russian Revolution and the subsequent Finnish independence and civil war interrupted the work. A total of 36 main fortified bases were built on the front line of the land front, extending in a wide arc from Espoo through Helsinki to Vantaa.
After Finland became independent, the land and sea fortification installations had no significant role in the Finnish Civil War. Only the fortifications at Leppävaara and Ruskeasuo were in use by the Reds in the battles fought in April 1918.
Later, caves of the land fortifications were taken into storage use, and structures were blown up for scrap metal. Fortifications have been destroyed in connection with the building of settlement and transport links in the capital region. In addition, structures have remained as fragments within settlement.
After independence, the sea front fortresses were taken into use by the Puolustusvoimat and, in addition to 1918, were used as prison camps. The sea front fortifications were later renewed and were still significant in the Second World War and later as part of sea defence.
The structures of the land and sea fortifications were classed as immovable ancient monuments within the meaning of the Muinaismuistolaki (Antiquities Act) in 1971.
Nearby in the register
Other entries of the same register within about three miles of this one, by straight line.