RKY: nationally significant built cultural environments · Finland
Högforsin ruukinalue
Karkkila, Uusimaa, Finland
The record
- Type
- Nationally significant built cultural environment (RKY)
- Elements (as the agency lists them)
- kaivos, kartano, kaupungintalo, koulu, museo, muu kulttuurirakennus, muu teollisuusrakennus, puisto, ruukki, työväen asuintalo
- Character (as the agency lists it)
- taajama
- Municipality
- Karkkila
- Region
- Uusimaa
- Country
- Finland
- Coordinates
- 60.53100, 24.20226
- Pin
- Placed by TreeAlive at the centre of the largest area the agency maps
- RKY number
- 926
Slide toward Today to fade the historical sheet and see the modern map underneath.
Bibliothèque nationale de France (Gallica)
The 1666 map covering this location: "Finlande Septentr.le, et Merid.le, Nylande, et Tavasthus" (Bibliothèque nationale de France (Gallica)).
Historical maps covering this location
- 1666 · Finlande Septentr.le, et Merid.le, Nylande, et Tavasthus (Bibliothèque nationale de France (Gallica))
The Finnish Heritage Agency's description
Kuvaus
Högforsin ruukin eri-ikäiset tuotantorakennukset, ruukinpatruunan kartano puistoineen ja työväen asuinalueet pihapiireineen muodostavat historiallisen miljöön, jossa yhdistyvät onnistuneella tavalla teollisen yhdyskunnan perinne, 1820-luvulta alkaen toiminut ja yhä toimiva teollisuustuotanto, teollisuustilojen uusi käyttö sekä asuminen. Högforsin ruukin merkkituotteet, kuten padat, liedet, kylpyammeet ja lämpöpatterit, ovat tulleet tutuiksi Suomen kotitalouksissa jo 1800-luvulta alkaen.
Alueen läpi virtaavan joen äärellä kosken partaalla on sen vanhin teollisuushistoriallinen kohde, masuuni, ruukin ensimmäinen tuotantolaitos, joka havainnollistaa nykyään nähtävyyskäytössä takki- eli raakaraudan valmistuksen vaiheita 1823-1915. Masuunin lähistöllä on ruukinpatruuna Bremerin 1858 rakennuttama ruukinkartano hoidettuine puistoineen. Valimomuseo toimii tehtaan entisessä konttorirakennuksessa.
Eri-ikäiset tuotantorakennukset sijaitsevat joen itä- ja länsirannoilla. Maamerkkeinä ovat tehtaan piiput. Tehdasalueen punatiilisestä rakennuskannasta vanhimmat ovat konepaja ja valimo 1800-luvulta joen länsirannalla. Joen toisella puolella olevaa suurta konepajaa vuodelta 1928 on laajennettu 1930-luvulla kahdesti. Joen mutkassa ns. Alaemalin emalointilaitosta varten rakennetut tilat ovat eri vuosikymmeniltä, vanhin vuodelta 1919. Huomattava osa teollisuusrakennuksista on rakennettu 1930-luvulla arkkitehti Bertel Liljeqvistin suunnitelman mukaan. Osassa tuotantotiloista toimii yhä valimo, osassa muita yrityksiä, Karkkilan kaupungin kaupungintalo ja kirjasto on sijoitettu konepajarakennukseen. Aiemmin sulkeutunut teollisuustyön ympäristö on onnistuneesti liitetty uudiskäytön myötä osaksi ruukkiyhdyskunnan ympärille kasvanutta Karkkilan kaupunkia.
Asuinalueet ovat tuotantoalueen ulkopuolella. Högforsin ruukin vanhimpia työväen asuinalueita on joen eteläpuolella sijaitseva Fagerkulla. Alueella toimii työväenasuntomuseo, jossa on yhden tai useamman perheen asuinrakennuksiin sisustettuja työläiskoteja 1870-luvulta 1960-luvulle. Vanhin säilynyt rakennus on Mäntylä, joka on siirretty Fagerkullaan 1870 ruukin tilalta. Pakari on tiilinen 1919 rakennettu leivintupa. Fagerkullassa useimpien pihapiirien talot ovat 1920-luvulla rakennettuja puolitoistakerroksisia, punamullattuja, valkonurkkaisia tyyppitaloja.
Vanhan Turun maantien tehtaanpuoleisella laidalla on 1800-luvun lopulla rakennettu tehtaan kansakoulu ja Vanhankylän puoleisessa päässä 1920-luvun virkailijoiden asuinkatu ja 1940-luvun virkailijoiden tyyppitaloalue.
Lemmoin asuinalue on Högforsin tehtaan sotien jälkeen rakennuttama. Valmistalojen, 18 neljän perheen rivitalon, asemapiirros on Carolus Lindbergin käsialaa. Rakennukset kuuluvat Högforsin varsinaisten työväen asuinalueiden viimeiseen aktiiviseen rakennusvaiheeseen.
Kulonsuonmäellä nähtävillä olevat Rautamäen vaikuttavat kaivoskuilut, joista on louhittu rautamalmia 1817-1888, sijaitsevat Valtatie 2:n varrella, noin kahdeksan kilometriä Karkkilan keskustan ulkopuolella.
Historia
Vihdin pitäjän Pyhäjärven kappelin Kulonsuonmäeltä löydettiin rautaa 1800-luvun alussa ja rautakaivos perustettiin 1817. Kaivoksen omistajat Arvid Henrik Bökman ja Johan Jacob Dreilick perustivat rautamalmin jalostusta varten masuunin Karjaanjoen varrella sijaitsevan kosken partaalle 1820, ruukille annettiin nimi Högfors. Masuunissa sulatettiin rautaa 1823 ja samalla alkoi pienimuotoinen valaminen. Kulonsuonmäen rauta sopi hyvin valamiseen.
Högforsin perustamisen taustalla oli teollisuuspoliittisiakin tavoitteita, jotka osaltaan loivat edellytyksiä rautatehtaan toiminnalle. Uudessa suuriruhtinaskunnassa malmin ja takkiraudan tuonti Ruotsista vakeutui, mutta koska hallitus piti rautateollisuutta tärkeänä, sai Suomi 1821 oman vuorihallituksen, joka pyrki lisäämään malmintuotantoa ja uusien teknisten menetelmien käyttöönottoa.
Kokenut teollisuusmies Joseph Bremer toimi Högforsin ruukinpatruunana 1836-1874. Bremer rakennutti 1843 masuunin viereen ruukinkartanon. Kartano paloi, mutta sen tilalle rakennettiin saman tien uusi. Bremerin kehittämänä Högfors menestyi. Ruukin historian kannalta ratkaisevin uutuus oli valimo, joka on taannut Högforsin ruukin toiminnan jatkuvuuden. Ruukki valmisti valimossa mm. patoja, pannuja, vesipyöriä, silitysrautoja, hautaristejä ja mortteleita. 1842 valmistui konepaja ja 1853 otettiin käyttöön Suomen ensimmäinen putlaus- ja valssilaitos, jossa valmistettiin taottavaa kankirautaa. Putlaus- ja valssilaitos lopetettiin 1898 ja rakennus muutettiin hienotaepajaksi.
Patruunana 1885-1906 toimineen Wolter Ramsayn aikana ruukista muodostui merkittävä tuotantolaitos. 1800-luvun lopulla kehitettiin valimon kokovalmisteet kuten liedet ja kamiinat ja jo 1890-luvulla Högfors oli Suomen suurin valimo. 1903 toimintansa aloittaneen lämpöteknillisen osaston tuotteet, radiaattorit ja keskuslämmityskattilat, olivat alallaan ensimmäisiä Suomessa. Högforsin portaita, valurautapylväitä, vesijohtoja ym. vietiin rakennuksille etenkin Helsinkiin. Ruukki oli merkittävin rakennus- ja valutavarain valmistaja Suomessa.
Hyvinkää-Högfors -kapearaiteinen rautatie toimi 1911-1967.
Masuunin toiminta lopetettiin 1916 ja 1925 masuunin puuosat purettiin. Jäljelle jäänyt masuunin sydän oli pitkään vailla käyttöä. Nykyisin masuunirakennelma on osittain restauroituna ja osittain rekonstruoituna osa ruukin toimintaa esittelevää museota.
Tehdas liitettiin 1933 Kymi Oy:n alaisuuteen ja ruukinpatruunoiden aika oli ohi. Rakennustoiminta joen molemmin puolin oli vilkasta 1920-1930–luvulla ja alue tiivistyi entisestään. Uusi konepaja valmistui 1928, maan ensimmäinen mekanisoitu valimo 1938. Ns. Alaemalin alueelle perustettiin 1926 Suomen ensimmäinen emaloimislaitos, jota 1930-luvulla laajennettiin. Högforsin ”monopolituote” Suomessa oli 1927 alkaen emalipintainen kylpyamme, "Högfors amme - ilonamme". Samalla alkoi astioiden emalointi.
Toisen maailmansodan jälkeisten sotakorvausten ja kehittyneen teknologian ansiosta tehdas nousi Pohjoismaiden johtavaksi valimoksi, jossa työntekijöitä oli parhaimmillaan noin 1800.
Vuoden 1975 energiakriisin seurauksena aravarakennusten kylpyammeita ryhdyttiin korvaamaan suihkuilla ja viimeinen amme valmistettiin 1977. Energiakriisin ja teollisuuden rakennemuutoksen jälkeen keskityttiin valamiseen. Osa isoista tehdashalleista jäi tyhjilleen ja työntekijöiden määrä laski 1980-luvulle tultaessa murto-osaan entisestä.
1980-luvun puolivälissä perustettiin ns. Högfors-projekti, joka kehitti uutta käyttöä vanhoille teollisuustiloille. Yhä toimivan tuotantolaitoksen nimi muuttui 1990-luvun lopulla Componentaksi. Tehtaan suursarjavalimo valmistui vanhoihin teollisuustiloihin 2004 ja uusi karkaisimo sen jälkeen.
Further reading (as the agency lists it)
Eevert Laine, Suomen vuoritoimi 1809-1882. Historiallisia tutkimuksia XXXI;2. 1948.
Masugn som blev storgjuteri. Högfors bruk I-II. 1952.
Rakennussuojelukomitean mietintö. Komiteanmietintö 1974:80. Helsinki 1974.
Erkki Härö, Suomalaisen ruukinmiljöön yleispiirteet. Muistomerkki - kirjoituksia Antero Sinisalolle. Helsinki 1987.
Lauri Putkonen, Kulttuurihistoriallisesti arvokkaat teollisuusympäristöt. Tutkimus 4/1988. Ympäristöministeriö. Helsinki 1989.
Päivi Tahvanainen, Länsi-Uudenmaan kulttuurimaisemainventointi. Länsi-Uudenmaan seutukaavaliitto. Lohja 1990.
Harry Schulman (toim.), Teollisen yhdyskunnan murros. Tapaus Högfors: Vanha perinne ja uudet visiot. Helsinki 1991.
Seppo Aalto ja Kimmo Rentola, Karkkilan historia. Jyväskylä 1992.
Päivi Mikola, Risto Hakomäki, Karkkilan vanha rakennuskulttuuri. 1994.
Tiina Valpola, Suojelun arkea: miten toteutui tapaus Högfors. Diplomityö. Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston tutkimuksia 1996/8. Teknillinen korkeakoulu 1996.
Uudenmaan liiton alueen ruukit. Selvitys metalliruukkien nykytilanteesta, kehittämismahdollisuuksista ja -edellytyksistä. Uudenmaan liitto 1996.
Asko Salokorpi, Suomen rautaruukit. Keuruu 1999.
Sakari Hänninen, Kirsti Salmi-Nikander, Tiina Valpola (toim.), Meeting Local Challenges, Mapping Identities. Papers on Labour History V. Helsinki 1999.
C. J. Cedercreutz, Bruksliv. Från Warkaus till Högfors 1919-1968. SLS 2005.
English translation (from the Finnish)
The text above is the record as published by the Finnish Heritage Agency (Museovirasto), in Finnish. The English below is a machine translation made by TreeAlive, not by the Finnish Heritage Agency (Museovirasto); it has not been checked by a person. Where the two differ, the original is the record. Report a translation error: privacy@treealive.com
Description
The various-aged production buildings of the Högfors ironworks, the ironworks owner's manor with its park, and the workers' residential areas with their courtyard groups together form a historic environment that successfully combines the tradition of an industrial community, industrial production that has operated since the 1820s and is still in operation, the new use of industrial premises, and residential living. The Högfors ironworks' signature products, such as pots, stoves, bathtubs and radiators, have been familiar in Finnish households since the 19th century.
At the rapids on the edge of the river that flows through the area stands its oldest industrial-historical site, the blast furnace, the ironworks' first production plant, which today illustrates, as a visitor attraction, the stages of making pig iron, or raw iron, from 1823 to 1915. Near the blast furnace is the ironworks manor built in 1858 by ironworks owner Bremer, with its well-kept park. The Foundry Museum operates in the former office building of the factory.
The production buildings of various ages are located on the eastern and western banks of the river. The factory chimneys serve as landmarks. Of the red-brick building stock of the factory area, the oldest are the machine workshop and the foundry, from the 19th century, on the western bank of the river. The large machine workshop on the other side of the river, dating from 1928, was extended twice in the 1930s. At the river bend, the premises built for the so-called Alaemali enamelling plant are from different decades, the oldest from 1919. A considerable part of the industrial buildings were built in the 1930s to the design of architect Bertel Liljeqvist. Some of the production premises still house a foundry, and others house other companies. The Karkkila town hall and library are housed in the machine workshop building. The industrial work environment, which had previously closed down, has been successfully integrated through re-use into the town of Karkkila, which has grown around the ironworks community.
The residential areas are located outside the production area. One of the oldest workers' residential areas of Högfors is Fagerkulla, located on the southern side of the river. The area has a workers' housing museum, with workers' homes furnished in the residential buildings of one or several families, from the 1870s to the 1960s. The oldest surviving building is Mäntylä, which was moved to Fagerkulla in 1870 from the ironworks site. Pakari is a brick bakehouse built in 1919. In Fagerkulla, the houses in most courtyard groups are one-and-a-half-storey, red-ochre painted standard-type houses with white corner boards, built in the 1920s.
On the factory side of the old Turku road, a factory elementary school was built at the end of the 19th century, and at the Vanhankylä end there is a residential street for officials from the 1920s and a standard-type house area for officials from the 1940s.
The Lemmoi residential area was built by the Högfors factory after the wars. The Valmistalot, 18 four-family terraced houses, have a site plan drawn by Carolus Lindberg. The buildings belong to the last active building phase of Högfors's actual workers' residential areas.
The impressive mine shafts of Rautamäki, from which iron ore was quarried from 1817 to 1888, which are open to view at Kulonsuonmäki, are located along Valtatie 2, about eight kilometres outside the centre of Karkkila.
History
Iron was found at Kulonsuonmäki in the Pyhäjärvi chapel of Vihti parish at the beginning of the 19th century, and the Kulonsuonmäki iron mine was established in 1817. The mine's owners, Arvid Henrik Bökman and Johan Jacob Dreilick, set up a blast furnace for processing the iron ore in 1820 on the edge of the rapids of the Karjaanjoki, and the ironworks was named Högfors. Iron was smelted in the blast furnace in 1823, and small-scale casting began at the same time. The iron from Kulonsuonmäki was well suited to casting.
The founding of Högfors also had industrial-policy aims, which contributed to creating the conditions for the operation of the ironworks. In the new Grand Duchy, the import of ore and pig iron from Sweden became established, but since the government regarded the iron industry as important, Finland received its own Mining Board in 1821, which aimed to increase ore production and the introduction of new technical methods.
The experienced industrialist Joseph Bremer served as ironworks manager of Högfors from 1836-1874. In 1843 Bremer had an ironworks manor built next to the blast furnace. The manor burned down, but a new one was built on the same site straight away. Under Bremer's development, Högfors prospered. The most decisive innovation in the history of the ironworks was the foundry, which has guaranteed the continuity of Högfors' operations. In the foundry the ironworks produced, among other things, firebacks, pots, waterwheels, flat irons, grave crosses and mortars. In 1842 the machine workshop was completed, and in 1853 Finland's first puddling and rolling mill was brought into use, producing wrought bar iron. The puddling and rolling mill was closed in 1898, and the building was converted into a finery forge.
During the period of Wolter Ramsay, who served as ironworks manager from 1885-1906, the ironworks became a significant production plant. At the end of the 19th century the foundry developed complete cast products such as stoves and fireplaces, and already in the 1890s Högfors was the largest foundry in Finland. The products of the heating engineering department, which began operating in 1903, radiators and central heating boilers, were among the first of their kind in Finland. Högfors stairs, cast-iron columns, water pipes etc. were supplied to buildings, especially in Helsinki. The ironworks was the leading manufacturer of building and casting materials in Finland.
The Hyvinkää-Högfors narrow-gauge railway operated from 1911-1967.
Blast furnace operations ended in 1916, and in 1925 the wooden parts of the blast furnace were demolished. The remaining hearth of the blast furnace was for a long time without use. Today the blast furnace structure is partly restored and partly reconstructed, and forms part of the museum that presents the operations of the ironworks.
The works was incorporated into Kymi Oy in 1933, and the era of the ironworks managers was over. Building activity on both sides of the river was lively in the 1920s-1930s, and the area became even more densely built up. A new machine workshop was completed in 1928, and the country's first mechanised foundry in 1938. In 1926 Finland's first enamelling plant was established in the area of the so-called Alaemali, and it was extended in the 1930s. From 1927 onwards, Högfors' 'monopoly product' in Finland was the enamelled bathtub, "Högfors amme - ilonamme". At the same time, the enamelling of household vessels began.
Thanks to war reparations after the Second World War and advanced technology, the works rose to become the leading foundry in the Nordic countries, employing up to about 1800 people at its peak.
As a consequence of the energy crisis of 1975, bathtubs in aravara buildings began to be replaced with showers, and the last bathtub was manufactured in 1977. After the energy crisis and the restructuring of industry, the focus shifted to casting. Some of the large factory halls were left empty, and by the 1980s the number of employees had fallen to a fraction of its former level.
In the mid-1980s the so-called Högfors project was established, developing new uses for the old industrial premises. At the end of the 1990s the name of the still-operating production plant changed to Componenta. The factory's large-series foundry was completed in the old industrial premises in 2004, and a new hardening plant was built after that.