RKY: nationally significant built cultural environments · Finland
Ivalojoen kulta-alue
Inari, Lappi, Finland
The record
- Type
- Nationally significant built cultural environment (RKY)
- Elements (as the agency lists them)
- pienasumus
- Character (as the agency lists it)
- tunturimaisema
- Municipality
- Inari
- Region
- Lappi
- Country
- Finland
- Coordinates
- 68.49618, 26.85533
- Pin
- Placed by TreeAlive at the centre of the largest area the agency maps
- RKY number
- 5225
The Finnish Heritage Agency's description
Kuvaus
Lapin kullankaivuun historian keskeisin kohde on melkein 200 kilometrin mittainen Ivalojoki sivujokineen ja –puroineen. Erämaajoki on muuttunut kulttuuriympäristöksi 1860-luvun lopussa alkaneen, vaiheittain jatkuneen kullanhuuhdonnan kautta. Ivalojoella kullankaivuu ei sotien jälkeen laajentunut eikä koneistunut. Jokilaakson ympäristö ja kulttuurihistorialliset kohteet ovat säilyneet rakennusperintönä, muinaisjäännöksinä ja maisemana.
Enontekiöllä, Kittilässä ja Inarissa virtaava, puroina alkava joki muuttuu kallioiden reunustamaksi ja koskien jaksottamaksi jyrkkärinteiseksi laaksoksi, leveten lopulta hiekkarantaiseksi maisemaksi. Inarijärveen laskeva joki on yhdistänyt vanhoja lapinkyliä. Jokivarren kulttuurihistoriallisia elementtejä ovat rakennetut tukikohdat ja kämpät, tehdaspiirien rajapyykit, lukuisat ja usein piiloon maatuneet kaivosaukot ja kaivuun tuloksena syntyneet kivikentät ja jätemaakasat, juoksutusojat ja patojen jäänteet sekä koneet ja laitteet ja vaatimattomat kulkureitit. Rakennuksia on maatunut, mutta niitä on myös siirretty, korjattu tai pystytetty uudestaan hirsirakentamisen perinnettä jatkaen. Valtauksia on raivattu ja hoidettu muinaisjäännöksinäkin. Kulttuuriympäristöinä keskeisiä kohtia ovat Kultalan kruunun stationi, Ritakosken kultakämpät, Pahaojan tukikohta, Sotajoen penkat Ivalonjoen yhtymäkohdassa sekä Moberginojan kämpät ja sauna.
Maisemassa hienosti sijaitsevan Kultalan rakennuksia on korjattu ja uusittu 1960-luvun lopusta lähtien. Stationin päärakennus on restauroitu ja leipomo ja väentupa on rakennettu uudestaan. Jokirannan savusauna on alkuperäinen, vanha kapakka rauniona ja paja hävinnyt. Ympäristössä on runsaasti kämppien raunioita ja kullanhuuhdonnan jälkiä.
Sotajoen penkka sen ja Ivalojoen yhtymäkohdassa on ollut Lapin tuottoisimpia kultapaikkoja. Sen ympäristöä leimaavat raivauskivikot, kuivina olevat kilometriset vesiojat, kaivosten ja patojen sekä kämppien jäänteet. Täällä on kaivettu erityisen voimakkaasti 1880-luvulta 1930-luvulle, joen töyräidenkin päältä aina 40-50 metrin korkeuteen asti. Paikka on padottu useasti.
Varhaista koneellista kullankaivuuta edustava Pahaoja on 1920-luvun tukikohtakokonaisuus. Sen pihapiiriin on kuulunut kaksihuoneisen päärakennuksen lisäksi useita muita rakennuksia, joista kunnostettuja ovat päärakennus, aitta ja savusauna. Tukikohdan erikoisuutena ovat vanhat koneet ja laitteet sekä paikalle johtava kivin tuettu tienreuna.
Moberginoja on Sotajoen pieni sivupuro, jonka ensimmäiset valtaukset ovat nekin kullankaivuun varhaisvaiheesta. Nykyinen alue on alun perin Prospektor Ab:n 1900-luvun alun tutkimustukikohta ja myöhemmin paikalla on ollut monia kaivajia ja yhtiöitä. Nykyisin lähistöllä on Ivalojoen ainoa kaivospiiri. Paikalla on kaksi kämppää ja savusauna.
Ritakosken kämppäkartano lähiympäristöineen on jäänne 1910-1930 -lukujen suuresta, useiden yhtiöiden omistamasta kullanetsintätukikohdasta. Monine rakennuksineen se muodostaa ainutlaatuisen kokonaisuuden. Päärakennus on kolmihuoneinen. Ympäristössä on kymmeniä kaivoskuiluja ja muita kaivuun luomia rakenteita sekä 1910-luvulla perustetun sahan paikka ja sen ruostuva höyrykone.
Ritakoskelta alavirtaan, Louhiojan suussa oleva Nulkkamukka on Ivalojoen kullankaivuun alkupiste. Louhiojan varrella on Lihrille omistettu, 1987 paljastettu muistomerkki ja lähellä autiotupana Ivalonjoki Oy:n vanha kämppä.
Historia
Lapin kultakausi alkoi Ivalojoen Ritakosken alapuolelta Nulkkamukasta, josta Senaatin lähettämä J.C. Lihrin retkikunta 1868 löysi ensi kerran runsaammin kultaa. Laaja kaivuu alkoi heti seuraavana vuonna. Sotajoen ja Palsinojan varsille ja edelleen Laanilaan syntyi suuri joukko valtauksia. Jo 1870-luvulla joella oli satalukuinen joukko onneaan koettamassa ja jokivarressa kymmenittäin hirsi- ja turvemökkejä. Kullankaivajien, kullanetsijöiden, virkamiesten ja irtoväen määrä joella oli enimmillään 500-600 henkeä, yhteisö oli Lapin oloissa huomattavan suuri.
Valtio rakennutti 1870 tukikohdan, Kruunun Stationin, kullankaivuun valvontaa ja hallinnointia varten. Aseman aktiivisinta aikaa olivat vuodet 1870-1900 ja siellä majaili parhaimmillaan 38 miestä. Kultala kunnostettiin 1880-luvulla talviasuttavaan kuntoon. Professori Selim Lemströmin johtama polaarinen retkikunta tutki Kultalassa revontulia 1882–1884. Seuraavalla vuosisadalla Stationi vähitellen rappeutui, kunnes sen kunnostamiseen tartuttiin 1960-luvun lopussa.
Kultalan Stationin seutua kaivettiin aktiivisesti 1910-luvulle asti. Muitakin alueita otettiin käyttöön: 1880-luvulla valtauksia haettiin erityisesti Sotajoelle ja Palsinojalle, Laanila kukoisti 1900-luvun vaihteessa ja 1910-1930-luvuilla yhtiömuotoiset yrittäjät tulivat uudestaan Ivalonjoelle. Tällöin otettiin käyttöön höyrykoneita, pumppuja ja porakoneita, jotka muuttivat ympäristöä aiempaa suuremmin. Viimeinen suuri ryntäys oli 1930-luvulla Ritakosken ympäristöön (Luttojoen Kulta Oy). Kullanhuuhdonta jatkuu yhä pienessä mitassa. Kultahistoriaa elvyttävä Lapin Kultala –säätiö päätettiin perustaa 1968 Kultalassa järjestetyn kullanetsimisen 100-vuotisjuhlien yhteydessä.
Further reading (as the agency lists it)
Viljo Mäkipuro, Kulta - Lappia ja kullankaivajia. WSOY. Porvoo 1975.
Herman Stigzelius, Kultakuume. Lapin kullan historiaa 2. Suomen Matkailuliitto. Helsinki 1987.
Seppo J. Partanen, Kullan ja luonnon kutsu. Lapin kultamaiden opas. Suomen matkailuliitto 1990.
Seppo J. Partanen, Ivalojoki, kulkijan kultamaa. Retkiopas. Hipputeos 2005.
English translation (from the Finnish)
The text above is the record as published by the Finnish Heritage Agency (Museovirasto), in Finnish. The English below is a machine translation made by TreeAlive, not by the Finnish Heritage Agency (Museovirasto); it has not been checked by a person. Where the two differ, the original is the record. Report a translation error: privacy@treealive.com
Description
The most important site in the history of gold mining in Lapland is the Ivalojoki, almost 200 kilometres long, with its tributaries and streams. The wilderness river has become a cultural environment through gold panning that began at the end of the 1860s and continued in stages. On the Ivalojoki, gold mining did not expand or become mechanised after the wars. The river valley and its cultural-historical sites have survived as built heritage, archaeological remains and landscape.
The river, which flows through Enontekiö, Kittilä and Inari and begins as streams, turns into a steep-sided valley bordered by cliffs and punctuated by rapids, finally widening into a landscape of sandy shores. The river, which flows into Inarijärvi, has linked old Lapp villages. Cultural-historical features along the river include built bases and cabins, boundary posts of the tehdaspiiri, numerous mine openings, often overgrown, stone fields and waste-rock heaps resulting from mining, sluice channels and remains of dams, machinery and equipment, and modest access routes. Buildings have decayed into the ground, but some have also been moved, repaired or rebuilt, continuing the tradition of log construction. Claims have been cleared and maintained, also as archaeological remains. The key cultural environment sites are Kultalan kruunun stationi, Ritakosken kultakämpät, the Pahaoja base, the Sotajoki penkat at the confluence with the Ivalonjoki, and the cabins and sauna at Moberginoja.
The buildings at Kultala, beautifully situated in the landscape, have been repaired and renewed since the late 1960s. The main building of the Station has been restored, and the bakery and väentupa have been rebuilt. The riverbank smoke sauna is original, the old tavern is in ruins, and the smithy has disappeared. The surrounding area has many ruins of cabins and traces of gold panning.
The Sotajoki penkka, at its confluence with the Ivalojoki, has been one of Lapland's most productive gold sites. Its surroundings are characterised by clearance stone heaps, kilometre-long dry water ditches, and remains of mines, dams and cabins. Here digging was particularly intensive from the 1880s to the 1930s, reaching from the tops of the riverbanks as high as 40-50 metres. The site has been dammed several times.
Pahaoja, representing early mechanised gold mining, is a complex of bases from the 1920s. Its yard included, besides the two-room main building, several other buildings, of which the main building, the aitta (granary) and the smoke sauna have been restored. A special feature of the base is the old machinery and equipment, and the stone-supported road edge leading to the site.
Moberginoja is a small tributary of the Sotajoki, whose first claims also date from the early period of gold mining. The present area was originally the early 20th-century exploration base of Prospektor Ab, and later there were many miners and companies on the site. Today the only mining district on the Ivalojoki is in the vicinity. The site has two cabins and a smoke sauna.
The Ritakoski kämppäkartano with its surroundings is a remnant of the large gold prospecting base of the 1910-1930s, owned by several companies. With its many buildings it forms a unique ensemble. The main building has three rooms. The surroundings contain dozens of mine shafts and other structures created by digging, as well as the site of a sawmill founded in the 1910s and its rusting steam engine.
Downstream from Ritakoski, at the mouth of the Louhioja, Nulkkamukka is the starting point of gold mining on the Ivalojoki. Along the Louhioja there is a memorial dedicated to Lihr, unveiled in 1987, and nearby, as an abandoned cabin, the old cabin of Ivalonjoki Oy.
History
The gold era of Lapland began at Nulkkamukka, below Ritakoski on the Ivalojoki, where the expedition of J.C. Lihr, sent by the Senaatti, first found gold in larger quantities in 1868. Extensive mining began the very next year. A large number of claims arose along the Sotajoki and Palsinoja and further on at Laanila. Already in the 1870s there were hundreds of people trying their luck on the river, and dozens of log and turf huts along the riverbank. At its peak the number of gold miners, prospectors, officials and casual labourers on the river was 500-600 people, a community that was remarkably large by Lapland standards.
In 1870 the state built a base, the Kruunun Stationi, for supervising and administering gold mining. The Station was most active in the years 1870-1900, and at its peak 38 men were quartered there. Kultala was renovated in the 1880s to make it habitable in winter. A polar expedition led by Professor Selim Lemström studied the northern lights at Kultala in 1882-1884. In the following century the Stationi gradually fell into disrepair until restoration work began at the end of the 1960s.
The area of the Kultala Station was actively mined until the 1910s. Other areas were also brought into use: in the 1880s claims were sought especially on the Sotajoki and Palsinoja, Laanila flourished at the turn of the 20th century, and in the 1910-1930s company-form entrepreneurs returned to the Ivalonjoki. At that time steam engines, pumps and drilling machines were introduced, which changed the environment more than before. The last major rush was in the 1930s to the Ritakoski area (Luttojoen Kulta Oy). Gold panning continues on a small scale. The Lapin Kultala –säätiö, which revives gold history, was decided upon in 1968 in connection with the 100th anniversary celebrations of gold prospecting held at Kultala.