RKY: nationally significant built cultural environments · Finland
Inarinsaamelaisten vuotuismuuton talvi- ja kesäpaikat
Inari, Lappi, Finland
The record
- Type
- Nationally significant built cultural environment (RKY)
- Elements (as the agency lists them)
- muinaisjäännös, pihapiiri, saamelaiskulttuuri
- Character (as the agency lists it)
- tunturimaisema
- Municipality
- Inari
- Region
- Lappi
- Country
- Finland
- Coordinates
- 68.92607, 26.68449
- Pin
- Placed by TreeAlive at the centre of the largest area the agency maps
- RKY number
- 5216
The Finnish Heritage Agency's description
Kuvaus
Inarinsaamelaiset ovat ainoa saamelaisryhmä, joka on asunut ja asuu perinteisesti vain yhden valtion ja yhden kunnan alueella. Inarinsaamelaisten perinteinen asuma-alue on Inarin lapinkylä Inarijärven ympäristössä. Asuinalue on pysynyt samana satoja vuosia, mahdollisesti kauemminkin. Teemakohteeseen on sisällytetty valikoima inarinsaamelaisten vuotuismuuton kesä- ja talvipaikkoja ilmiötä kuvaavina esimerkkeinä.
Inarijärvi on pinta-alaltaan laaja, rikkonainen, saarinen ja kivikkorantainen järvi, jonka ympärillä on enemmän pieniä järviä kuin muualla maassa. Jäämeren läheisyys vaikuttaa alueen kasvillisuuteen ja harjujaksoilla on hyväkasvuista mäntymetsää. Inarijärven lounaisrannalla on jylhä kalliosaari, Ukonsaari, joka on ollut inarinsaamelaisten keskeinen kulttipaikka.
Inarinsaamelaisten perinteinen asuma-alue on Inarin lapinkylä. Harvalukuisen kyläyhteisön ja sen perheyksiköiden vuotuismuuton reitistöt noudattivat luonnon kiertokulkua. Vakituisen talvipaikan lisäksi inarinsaamelaisilla oli yksi tai useampi kesäpaikka. Inarin saamelaisten muuttomatkat eivät olleet yleensä pitkiä, lyhimmillään vain muutaman kilometrin. Talvikylien paikat ovat olleet suojaisella metsäseudulla, pienten vesireittien varsilla, missä riitti polttopuuta ja laitumia poroille. Nukkumajoen varresta tunnetaan kymmenkunta talvikylänpaikkaa. Myös Kotkajärven seudulla on säilynyt maastossa merkkejä inarinsaamelaisesta asumisesta: alueella on löydettävissä lukuisia kenttiä ja kotasijoja.
Inarinsaamelaista asutustyyppiä hyvin kuvaavia esimerkkejä Pielpajärven kirkko ympäristöineen, Nangujärven Niliniemi, Nuoran Juhanin asuinkenttä, Tsarmivuonon Ala-Mustola, Tsarmilompolon Keski-Mustola, Nuoran Juhanin paikka, Nangujärven Niliniemi sekä Turvejärven Pekkala, Nitsijärven Pekkala ja Kotkajärvi.
Jo käytöstä jääneitä kohteita, jotka edelleen kuvaavat hyvin inarinsaamelaisten vuotuismuuton asuinpaikan valintaa, ovat esimerkiksi Kaurinsaari (kesäpaikka) ja Juutuan ranta (talvipaikka), Säisaari (kesäpaikka) ja Nukkumajoki (talvipaikka), Kutujärvi (kesäpaikka) ja Kenttäsaari (talvipaikka).
Inarinsaamelaista talvikyläpaikkaa kuvaa hyvin Pielpajärven kirkko ympäristöineen. Inarinsaamelaisasutukseen liittyvä, 1600-luvulle asti periytyvä kirkonpaikka on vanhan kulkureitin varressa, nykyään tiettömän taipaleen takana Ison Pielpajärven rannalla. Pielpajärven kirkko on Taka-Lapin vanhin rakennus. Kirkon luona on ollut talvikylä, vanha markkinapaikka ja sittemmin jo jäljettömiin hävinneet pappilan rakennukset. Paikalla on säilynyt muutama 1960 luvulla uudelleen rakennettu kirkkotupa. Pielpajärven ristikirkon matala kellotorni on liitettynä kirkon läntiseen ristipäätyyn. Tervatuissa ulkoseinissä on vaakalaudoitus ja tornin kellokerros on punamullattu. Kirkkosalissa on laakea valkoiseksi maalattu lautaholvi ja valkoiset hirsiseinät. Kirkon huolellisesti tehty kiinteä sisustus niukkoine värityksineen on 1840-luvulla tehtyjen uudistustöiden mukaisessa asussa.
Kesäpaikat, joita on voinut olla useampi, ovat olleet kala-apajien vuoksi Inarijäven ja sen suurimpien sivuvesien ranta-alueilla. Perinteisillä, heinää kasvavilla asuinkentillä on säilynyt osa alkuperäisestä rakennuskannasta, johon ovat kuuluneet asuinrakennusten lisäksi saunat, aitat, navetat, ladot, lammaspuurat, kalakellarit ja kalankuivatustelineet.
Uudistilojen perustamisvaiheessa yhtenäisestä talvikyläasumisesta luovuttiin. Perustettaviin tiloihin sisällytettiin usein sekä varsinainen tilanpaikka että entinen kesäpaikka. Jotkut luopuivat jo tällöin vuotuismuutosta. Uudistilojen perustamisvaihetta edustavat Nuottamajärvi (talvipaikka) ja Nuoran-Juhani Mahlattinuoran rannalla (kesäpaikka), Keski-Mustola Tsarmilompolon rannalla (talvipaikka) ja Ala-Mustola Tsarmivuonon rannalla (kesäpaikka), Tullusjärvi (talvipaikka) ja Sikasto Tsarminiemessä Inarijärven rannalla (kesäpaikka), Juutuan ranta (talvipaikka) ja Kaurinsaari (kesäpaikka), Nukkumajoki (talvipaikka) ja Säisaari (kesäpaikka) sekä Nellimin Kutujärvi (talvipaikka) ja Kenttäsaari (kesäpaikka). Kruununmetsätorppien perustamisvaiheesta ovat esimerkkeinä Turvejärven Pekkala (talvipaikka) ja Nitsijärven Pekkalat (kesäpaikka).
Historia
Suomen itäisellä saamelaisalueella saamelaisasutus keskittyi kalaisten vesistöjen varsille. Inarinjärven alueen saamelaisväestön muuttoasutusjärjestelmää säätelivät pääasiassa kalastukseen liittyvät vuotuiskiertotarpeet.
Ensimmäiset asiakirjatiedot inarinsaamelaisista ovat 1550-luvulta. Inarin saamelaisasutus kuului uuden ajan alussa Inarin lapinkylään.
Myöhäisrautakaudella Inarin arkeologisessa materiaalissa kuvastuvat vilkkaat kauppayhteydet. Arkeologisen tutkimusaineiston perusteella Inarin alueella oli keskiajalla useita pieniä peuranpyyntiä, kalastusta, keräilyä ja turkisten hankintaa harjoittavia pyyntiyhteisöjä, jotka saattoivat vaihtaa asuinpaikkaa usein.
Rajaseudulla sijainnut Inarin lapinkylä joutui aikanaan maksamaan veroja jopa kolmelle valtakunnalle, Norjalle, Ruotsille ja Venäjälle. Inarinsaamelaisten perinteisesti asuttamaan alueeseen kohdistui 1700-luvulta lähtien suomalaisen uudisasutuksen painetta.
Inarinsaamelaista perinteistä tapaa asuttaa lapinkylän alueita leimasi vuotuiskierto, maat ja vedet olivat sukujen nautinnassa. 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa inarinsaamelaisten asuin- ja elinpiiri muuttui sukualueista uudistiloiksi ja kruununmetsätorpiksi. Monet uudistilaoikeuden hakijat pyrkivät saamaan uudistilan paikan vanhoille kalakentilleen. Usein sekä vanha kesäpaikka että talvipaikka sisällytettiin uudistilaan. Ensimmäiset uudistilat Inariin perustettiin 1740-luvulla, mutta toiminta voimistui 1830-luvulta lähtien. Uudistilojen perustamiseen huokuttelivat siirtyminen metsästyksestä karjanhoitoon ja yritys turvata vanhat oikeudet. Inarin 120 uudistilasta runsaasti yli puolet oli inarinsaamelaisten perustamia.
Rajasulku 1852 lopetti inarinsaamelaisten mahdollisuuden käydä kalassa Varanginvuonolla Norjan puolella. Rajasulun jälkeen alueelle myös siirtyi pohjoissaamelaisia, koska laiduntaminen Norjan puolella jouduttiin lopettamaan. Toisen maailmasodan jälkeen alueelle asutettiin Petsamon alueen kolttaväestöä. Myöhempiä asutustoimia alueella säätelivät porotilalaki ja luontaiselinkeinolaki ja kolttalain muutokset.
Ensimmäinen kirkko laajan Kemin seurakunnan alaiseen Inarin kappeliseurakuntaan rakennettiin 1646-1648 ja se sijaitsi nykyisen Pielpajärven kirkon koillispuolella. Vuodesta 1747 kappeliseurakunta oli Utsjoen alainen. Kirkko rakennettiin Anders Hellanderin johdolla 1754-1760 ja läntisen ristivarren edessä oleva kellotapuli vuosina 1763-1765. Kirkko jäi pois käytöstä 1888, jolloin itsenäistyneen seurakunnan uusi kirkko valmistui Inarijärven rannalle syntyneen asutuksen yhteyteen. Pielpajärven kirkkoa kunnostettiin 1975-76 perinteisiä työtapoja noudattaen.
Further reading (as the agency lists it)
Lars Pettersson, Peräpohjolan puukirkkoja. Kaunis Suomi 2. Porvoo 1970.
Lars Pettersson, Ristikirkot. Ars Suomen taide 3. Keuruu 1989.
Christian Carpelan, "Peuranpyytäjien talvikylä Inarissa". Raito 2/1991. Maakunnallinen museolehti. Lapin maakuntamuseo.
Satu Kalpio ja Tarja Bergman, Lapin perinnemaisemat. Alueelliset ympäristöjulkaisut 116. Lapin ympäristökeskus ja Metsähallitus 1999.
Ulkomuseoprojekti / Saamelaisten kulttuurikohteiden inventointi, aineistot. Siida - Inarin saamelaismuseo. 2000.
Jukka Pennanen – Klemetti Näkkäläjärvi, Siiddastallan – siidoista kyliin. Luontosidonnainen saamelainen kulttuuri ja sen muuttuminen. 2000.
Maiseman muisti. Valtakunnallisesti merkittävät muinaisjäännökset. Museovirasto, arkeologian osasto 2001.
Irja Jefremoff, Lapinkenttien kutsu – inarinsaamelaisia asuinpaikkoja ja kolttakenttiä inventoimassa. Raito 1/2001.
Irja Jefremoff, Varriistâllâm: Inarinsaamelaisten vuotuismuutto. Inarin saamelaismuseon julkaisuja nro 4. Saamelaismuseosäätiö 2001.
Veli-Pekka Lehtola (toim.), Inari–Aanaar. Inarin historia jääkaudesta nykyaikaan. Inarin kunta 2003.
Ritva Kylli, Kirkon ja saamelaisten kohtaaminen Utsjoella ja Inarissa 1742-1886. Studia historica septentrionalia 47. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys. Rovaniemi 2005.
Tarja Nahkiaisoja, Asutus ja maankäyttö Inarissa ja Utsjoella 1700-luvun puolivälistä vuoteen 1925. Julkaisu 2006:7. Lapinmaan oikeudet. Oikeusministeriö 2006.
Anarâs - Inarinsaamelaiset. Sámi musea Siida & Anarâškielâ servi 2006. http://www.siida.fi/anaras/index.html (10.3.2008)
Klemetti Näkkäläjärvi, ”Piirteitä Suomen saamelaisten vuotuiskierrosta ja asumisesta 1900-luvulla”. Eletty, koettu maisema – näkökulmia saamelaiseen kulttuurimaisemaan. Suomen ympäristö 34. Lapin ympäristökeskus 2007.
"Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi" -inventointihanke 2004-2008, aineistot. Lapin ympäristökeskus.
English translation (from the Finnish)
The text above is the record as published by the Finnish Heritage Agency (Museovirasto), in Finnish. The English below is a machine translation made by TreeAlive, not by the Finnish Heritage Agency (Museovirasto); it has not been checked by a person. Where the two differ, the original is the record. Report a translation error: privacy@treealive.com
Description
The Inari Sami are the only Sami group that has traditionally lived, and still lives, within the territory of just one state and one municipality. The traditional settlement area of the Inari Sami is the Inari Lapp village around Lake Inari. The settlement area has remained the same for hundreds of years, possibly longer. The theme site includes a selection of Inari Sami summer and winter sites for annual migration, as examples illustrating the phenomenon.
Lake Inari is a large, indented, island-studded lake with rocky shores, and it has more small lakes around it than anywhere else in the country. Proximity to the Arctic Ocean affects the vegetation of the area, and well-grown pine forest grows on the esker sections. On the south-western shore of Lake Inari is the dramatic rocky island of Ukonsaari, which has been a central cult site of the Inari Sami.
The traditional settlement area of the Inari Sami is the Inari Lapp village. The annual migration routes of the small village community and its family units followed the cycles of nature. In addition to a permanent winter site, the Inari Sami had one or more summer sites. The migration distances of the Inari Sami were generally not long, at shortest only a few kilometres. The winter village sites were in sheltered forest country, along small waterways, where there was enough firewood and pasture for reindeer. About ten winter village sites are known along Nukkumajoki. In the Kotkajärvi area, traces of Inari Sami habitation have also survived in the terrain: numerous fields and kota sites can be found there.
Examples that illustrate Inari Sami settlement types well are Pielpajärvi church with its surroundings, Niliniemi at Nangujärvi, the Nuoran Juhani dwelling field, Ala-Mustola at Tsarmivuono, Keski-Mustola at Tsarmilompolo, the Nuoran Juhani site, Niliniemi at Nangujärvi, and Pekkala at Turvejärvi, Pekkala at Nitsijärvi, and Kotkajärvi.
Sites that have gone out of use but still describe well how the Inari Sami chose their settlement sites during annual migration include, for example, Kaurinsaari (summer site) and Juutua ranta (winter site), Säisaari (summer site) and Nukkumajoki (winter site), and Kutujärvi (summer site) and Kenttäsaari (winter site).
Pielpajärvi church with its surroundings describes the Inari Sami winter village site well. The church site, which dates back to the 17th century and is linked with Inari Sami settlement, lies on the old travel route, today beyond a roadless stretch, on the shore of Iso Pielpajärvi. Pielpajärvi church is the oldest building in Inner Lapland. Near the church there was a winter village, an old market place, and parsonage buildings that have since disappeared without trace. A few church cottages (kirkkotupa) rebuilt in the 1960s have survived on the site. The low bell tower of the Pielpajärvi cross church is attached to the western transept end of the church. The tarred exterior walls are clad with horizontal boarding, and the bell storey of the tower is painted red-ochre. The church nave has a flat, white-painted board vault and white log walls. The carefully made fixed interior furnishings of the church, with their sparing colour scheme, are in the form of the renovations carried out in the 1840s.
Summer sites, of which there could be several, were located on the shore areas of Lake Inari and its largest tributary waters because of the fishing spots. On the traditional, grass-covered dwelling fields, some of the original building stock has survived, which included, in addition to dwelling houses, saunas, granaries, cowsheds, hay barns, sheep folds, fish cellars and fish-drying racks.
When the reform holdings were established, the unified winter village settlement was abandoned. The new holdings often included both the actual holding site and a former summer site. Some gave up annual migration already at this time. The establishment phase of the reform holdings is represented by Nuottamajärvi (winter site) and Nuoran Juhani at the shore of Mahlattinuora (summer site), Keski-Mustola at the shore of Tsarmilompolo (winter site) and Ala-Mustola at the shore of Tsarmivuono (summer site), Tullusjärvi (winter site) and Sikasto at Tsarminiemi on the shore of Lake Inari (summer site), Juutua ranta (winter site) and Kaurinsaari (summer site), Nukkumajoki (winter site) and Säisaari (summer site), and Kutujärvi at Nellimi (winter site) and Kenttäsaari (summer site). Examples from the establishment phase of the Crown forest crofts are Pekkala at Turvejärvi (winter site) and Nitsijärvi Pekkalat (summer site).
History
In the Sami area of eastern Finland, Sami settlement was concentrated along the banks of fish-rich waterways. The migratory settlement system of the Sami population of the Inarijärvi area was governed mainly by the annual round of movements needed for fishing.
The first documentary information about the Inari Sami dates from the 1550s. At the beginning of the early modern period, Inari Sami settlement belonged to the Inari Lapp village.
In the Late Iron Age, the archaeological material from Inari reflects lively trade connections. On the basis of archaeological research material, in the Middle Ages the Inari area had several small hunting communities engaged in reindeer hunting, fishing, gathering and the acquisition of furs, which may have changed their place of residence often.
Inari Lapp village, located in a border area, was at one time obliged to pay taxes to as many as three states: Norway, Sweden and Russia. From the 18th century onwards, the traditionally inhabited area of the Inari Sami came under pressure from Finnish new settlement.
The traditional Inari Sami way of settling the Lapp village areas was characterised by the annual round; land and waters were in the use of the families. In the 19th century and at the beginning of the 20th century, the residential and living area of the Inari Sami changed from family territories to uudistila and Crown forest crofts. Many applicants for uudistila rights sought to obtain the site of a new farm on their old summer fishing places. Often both the old summer place and the winter place were included in the new farm. The first uudistila in Inari were established in the 1740s, but activity intensified from the 1830s onwards. The move from hunting to animal husbandry and the aim of securing old rights encouraged the establishment of new farms. Well over half of Inari's 120 uudistila were founded by Inari Sami.
The border closure of 1852 ended the Inari Sami's opportunity to fish at Varanginvuono on the Norwegian side. After the border closure, North Sami also moved to the area, because grazing on the Norwegian side had to be ended. After the Second World War, Skolt population from the Petsamo area was resettled in the area. Later settlement measures in the area were regulated by the porotilalaki and luontaiselinkeinolaki and changes to the kolttalaki.
The first church in the Inari chapel parish, which was part of the extensive Kemi parish, was built in 1646-1648 and was located north-east of the present Pielpajärvi church. From 1747 the chapel parish was under Utsjoki. The church was built under Anders Hellander in 1754-1760, and the bell tower in front of the western transept arm in 1763-1765. The church went out of use in 1888, when the new church of the newly independent parish was completed in connection with the settlement that had grown up on the shore of Inarijärvi. The Pielpajärvi church was restored in 1975-76 following traditional working methods.