RKY: nationally significant built cultural environments · Finland
Poroerotuspaikat ja -aidat
Enontekiö, Inari, Kittilä, Savukoski, Sodankylä, Utsjoki, Useita maakuntia, Finland
The record
- Type
- Nationally significant built cultural environment (RKY)
- Elements (as the agency lists them)
- kausiasunto, muinaisjäännös, saamelaiskulttuuri
- Character (as the agency lists it)
- metsämaisema, tunturimaisema
- Municipalities
- Enontekiö, Inari, Kittilä, Savukoski, Sodankylä, Utsjoki
- Region
- Useita maakuntia
- Country
- Finland
- Coordinates
- 68.48640, 25.88629
- Pin
- Placed by TreeAlive at the centre of the largest area the agency maps
- RKY number
- 2130
The Finnish Heritage Agency's description
Kuvaus
Maan pohjoisimmassa osassa saamelaiskulttuuriin liittyvän keskeisen elinkeinon, poronhoidon tunnistettavimpia ja tunnetuimpia rakenteita ovat poroaidat. Poroerotuspaikat kuuluvat paimentolaiseen poronhoitoon ja niillä on paikalliselle väestölle myös huomattava kulttuurinen ja yhteisöllinen merkitys. Valikoimaan sisällytetyt poroaidat edustavat alueellisesti, ajallisesti ja rakenteeltaan eri tyyppisiä ja eri käyttövaiheessa olevia aitoja. Käytöstä pois jääneet, kunnostetut tai osittain maatuneet poroaidat ovat merkittäviä poronhoidon historiaa kuvastavia rakenteita. Käytössä olevat poroerotuspaikat ja -aidat ovat hyviä esimerkkejä kehittyneen porotalouden luonteenomaisesta tuotantorakenteesta.
Poronhoidon juuret ovat peuranpyynnissä ja Lapin alueelta tunnetaan useita laajoja peurakuoppajärjestelmiä esim. Hetan ja Peltovuoman alueilta.
Poronhoitoon elinkeinona liittyviä rakenteita ovat aitojen lisäksi muuttoreitit, vasotusalueet, rykimäpaikat ja lypsyniemet.
Poroerotukset liittyvät porojen luontaiseen vuotuiskiertoon ja poroaitoja ja erotuspaikkoja on rakennettu laiduntamisalueille. Keväterotusalueiden poroaidat on rakennettu vasojen merkintää varten. Erotuskaarteet on suunniteltu syksyisin tapahtuvaa esim. teuraiden ja ajoporojen erottamista varten.
Poroaitojen muoto on kehittynyt satojen vuosien aikana. Porot on ensin koottu ja johdettu aitauksiin. Teurastusaitausten suistosta porot ohjataan syöttöaitaan ja siulojen kautta kaarteeseen. Kirnussa elo- ja teurasporot erotellaan pienempiin aitauksiin, konttoreihin. Merkitsemisaitauksissa ei ole yleensä kirnua eikä konttoreita. Erotuspaikoille on rakennettu kämppiä ja kammeja poromiesten majoittumista varten, usein laajalle erotuspaikan ympäristöön.
Poroaitojen rakentamisessa on käytetty tarkoituksenmukaisesti saatavilla olevia rakennusmateriaaleja, mäntymetsää kasvavalla seudulla hirsiä, tunturikoivikossa koivua ja puuttomalla tunturialueella kiviä ja risuja. Uudemmat aidat on tehty sahatavarasta ja verkoista.
Valikoimaan on sisällytetty esimerkkinä seuraavat poroerotuspaikat ja -aidat, jotka ilmentävät aitojen käyttötarkoitusta, erilaisia rakennustapoja ja -materiaaleja, ajallista ja alueellisesta jakaantumista
Utsjoki
- Erttetvárrin ja Bádošoaivin 1800-luvun kivikaarteet Paistunturien alueella; Erttetvárri on rakennettu peuranpyyntiä varten ja sitä on käytetty myöhemmin poroaitana
- Ristenašoaivvi miessemearkunáidin vasanmerkitysaidan alueella kaksi vanhaa kataja-aitaa 1940- ja 1950-luvuilta ja kolmas uudempi verkkoaidasta ja laudasta
- Ailigaksen erotuskaarre Karigasniemen lähellä, edelleen käytössä oleva Paistunturin paliskunnan poroerotuspaikka
- Vadat, Kaldoaivin paliskunnan talvisten poroerotusten pääpaikka 1900-luvun alkupuolelta 1950-luvulle, rakennettu paikan päällä kaadetuista koivuista
- Cohkavárri, Kaldoaivin paliskunnan toiseksi vanhin talviporoerotuspaikka; ollut käytössä 1952-1967; erotusalueella ollut runsaasti kämppiä ja kammeja
- Gárdemaras, 1900-luvun alun koivuista ja katajista rakennettu aita
- Hánnomarrasa miessemearkunáidi, risuista tehty Kaldoaivin paliskunnan vanha vasanmerkitsemisaita tiheässä koivikossa, uudelleen käyttöön 1940-1950-luvulla
Enontekiö
- Kaarremarasto, Näkkälän paliskunnan vasanmerkitysaita Ounastunturin itäpuolella, alkuaan nykyistä paljon pienempi ns. risuaita. Nykyisenkaltainen 1937-1938 rakennettu puuaita on korjattu 1990-luvulla vasanmerkitysaidaksi
- Pihtsusjärven 1930-1950-luvuilla tehty kivikaarre
- Enontekiössä on lisäksi lukuisia vanhoja ja uusia, käytössä olevia ja käytöstä poisjääneitä vasanmerkitysaitoja, ratkonta-, erotus-, myynti-, lypsy- ja teurastuskaarteita, joista osa on rakennettu kivistä, osa risuista
Inari
- Sallivaaran jo 1800-luvulla käytössä ollut poroerotuspaikka on Lemmenjoen kansallispuiston alueella; suuri, 0,5 kilometrin pituinen kaarre on rakennettu vuoden 1933 aidan mukaisesti puusta (uluista) ja uusittu 1980-luvulla; kaarteeseen liittyy kaksi pidätystä ja erotuskaarteeseen 22 konttoria; kämppiä tai niiden jäänteitä erotuspaikalla on yhteensä 17
Sodankylä
- Vuomaselän poroerotuspaikka, Lapin paliskunnan vuodesta 1898 edelleen käytössä oleva erotusaita, jota on uusittu lukuisia kertoja; legendaarinen erotuspaikka, jossa on ollut poroja aidassa kerrallaan tuhatmäärin; erotuspaikalla on ollut 1900-luvun alkupuolella useita kämppiä, yksityisten kämppien lisäksi mm. nimismiehen kämppä ja kahvilakämppä
Kittilä
- Sammalselän poroaita; toinen vanhan muotonsa hyvin säilyttänyt poikkeuksellisen suuri aita, sulkee sisäänsä n. 60 ha maa-alan, erotuspaikalla kahdeksan kämppää
Savukoski
- Saarivaaran poroaita, rakennettu hirsistä; ollut nykyisellä paikalla jo 1700-luvun loppupuolella; erotuksiin tuotu suurimmillaan tuhansittain poroja; käyttö loppunut 1970-luvulla, kunnostettu 1990-1992, erotuspaikalla on muutamia porokämppiä
Saarivaaran, Sallivaaran, Sammalselän ja Erttetvárrin poroaidat on kunnostettu 1990-1992 valtion toimesta.
Historia
Kirjalliset tiedot poronhoidosta Fennoskandian alueelta ovat olleet hajanaisia vuosien 892-1500-luvun alun osalta. Poronhoito oli aloitettu viimeistään 1500-luvulla, ensin pienimuotoisena villipeuran kesyttämisestä ja käytöstä houkutuseläimenä. 1500-luvun jälkeen, kirjallisten aineistojen lisäännyttyä veroluetteloihin ja virkamiesten kirjoituksiin tuli mainintoja poronhoidosta ja siihen perustuvasta vuotuismuutosta. Nykyiseen Ylä-Lappiin paimentolaisporonhoito levisi pääelinkeinona viimeistään 1600-luvun kuluessa. Poronhoito väistyi uudisasutuksen tieltä ja etsiytyi laajemmille häiriöttömille laidunalueille pohjoisemmaksi. Kirjallisiin lähteisiin perustuen saamelaisen poronhoidon varhaista kukoistuskautta oli aika 1750-luvulta vuoden 1852 rajasulkuun asti, jolloin poronhoitoa voitiin harjoittaa porojen luontaisen vaellusvietin mukaisesti sisämaan ja merenrannikon välillä. Rajasulkujen jälkeen saamelaisporonhoito joutui sopeutumaan uuteen laiduntilanteeseen.
Suurporonhoidon kehittymistä on pidetty suhteellisen nuorena ilmiönä, mutta kysymystä tutkitaan edelleen eikä yksiselitteistä tulkintaa asiasta toistaiseksi ole. Suurporonhoidon synty liittyy saamelaisten kulttuurinsisäiseen dynamiikkaan.
Saamelaisessa poronhoitokulttuurissa poronhoitotyöt hoidettiin paimennussiidan kautta. Paimennussiidat vastasivat porojen paimennuksesta ja muista poronhoitotöistä perinteisillä nautinta-alueillaan.
Suomen ensimmäinen poronhoitolaki annettiin 1932. Uudemmat lait säädettiin 1948 ja 1990. Poronhoitotöiden motorisoituminen ja liikkumisen helpottuminen on muuttanut poronhoidon käytäntöjä. Pysyvästi asuttujen kylien lähellä olevilla erotuspaikoilla ei enää yövytä ja osa kämpistä on siirretty muualle tai jäänyt vaille käyttöä.
Further reading (as the agency lists it)
Saamelaisasiain komitean mietintö. Komiteanmietintö N:o 12 – 1952.
Saamelaiskomitean mietintö. Komiteanmietintö 1973:46.
T.I. Itkonen, Suomen lappalaiset vuoteen 1945. I-II osa. Porvoo 1948.
Martti Linkola, Saamelaisten paimentolaisporonhoidon vaiheet; Pekka Aikio - Timo Helle, Poronhoito - katsaus Lapinmaan perinteisen elinkeinon historiaan. M. Linkola (toim.), Lappi 4, Saamelaisten ja suomalaisten maa. 1985.
Veikko Huttu-Hiltunen, Mauri Nieminen, Porotalous. Opetushallitus 1993.
Arvokkaat maisema-alueet. Maisema-aluetyöryhmän mietintö II. Mietintö 66/1992. Ympäristöministeriö. Ympäristönsuojeluosasto. Helsinki 1993.
Vauramo, Anu. Kämpiltä kelokyliin - Metsähallituksen suojellut rakennukset. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A. No 44. Vantaa 1995.
Jarmo Lokio, Lapin kulttuuriympäristöohjelma. Lapin ympäristökeskus. Rovaniemi 1997.
Satu Kalpio ja Tarja Bergman, Lapin perinnemaisemat. Alueelliset ympäristöjulkaisut 116. Lapin ympäristökeskus ja Metsähallitus 1999.
Klemetti Näkkäläjärvi, Yhteisöelämä perustui siita- eli lapinkyläjärjestelmään; Klemetti Näkkäläjärvi - Jukka Pennanen, Poronhoito perustuu pohjoisen luonnon vuotuiskiertoon. Jukka Pennanen, Suurporonhoito muutti tunturisaamelaisten talvikyliä; J. Pennanen & K. Näkkäläjärvi (toim.), Siiddastallan – siidoista kyliin. Luontosidonnainen saamelainen kulttuuri ja sen muuttuminen. Inarin saamelaismuseon julkaisuja n:o 3. 2000.
Hannu Heikkinen (toim.), Kuuluuko sääsken ääni taivaaseen. Poromiesten analyysi poronhoidon murroksista Suomen Lapissa 1900-luvulla. Teknillisen korkeakoulun ympäristönsuojelun laboratorion julkaisu. Technology, Society, Environment 3/2003, Teknillinen korkeakoulu 2003.
Kaldoaivin erämaa-alueen hoito- ja käyttösuunnitelma. Metsähallitus, luonnos 28.6.2004.
Klemetti Näkkäläjärvi, Piirteitä Suomen saamelaisten vuotuiskierrosta ja asumisesta 1900-luvulla. P. Magga & T. Elo (toim.), Eletty, koettu maisema – näkökulmia saamelaiseen kulttuurimaisemaan. Suomen ympäristö 34. Lapin ympäristökeskus 2007.
J. Juhani Kortesalmi, Poronhoidon synty ja kehitys Suomessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1149. 2008.
Teppo Korhonen, Poroerotus. Historia, toiminta ja tekniset ratkaisut. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1165. 2008.
"Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi" -inventointihanke 2004-2008, aineistot. Lapin ympäristökeskus.
English translation (from the Finnish)
The text above is the record as published by the Finnish Heritage Agency (Museovirasto), in Finnish. The English below is a machine translation made by TreeAlive, not by the Finnish Heritage Agency (Museovirasto); it has not been checked by a person. Where the two differ, the original is the record. Report a translation error: privacy@treealive.com
Description
In the northernmost part of the country, the most recognisable and best-known structures of reindeer herding, a key livelihood associated with Sámi culture, are the reindeer fences. Reindeer separation sites belong to nomadic reindeer herding and also have considerable cultural and communal significance for the local population. The reindeer fences included in the selection represent fences of different types and periods of construction, and at different stages of use. Reindeer fences that have fallen out of use, have been restored or are partly decayed are significant structures reflecting the history of reindeer herding. Reindeer separation sites and fences in use today are good examples of the characteristic production structure of developed reindeer husbandry.
The roots of reindeer herding lie in wild reindeer hunting, and several extensive wild reindeer pit systems are known from the Lapland region, for example from the Hetta and Peltovuoma areas.
Structures associated with reindeer herding as a livelihood include, in addition to fences, migration routes, vasotusalueet, rykimäpaikat and lypsyniemet.
Reindeer separations are linked to the annual natural cycle of the reindeer, and reindeer fences and separation sites have been built in the grazing areas. The reindeer fences of spring separation areas were built for marking calves. Autumn separation kaarre are designed for separating e.g. slaughter reindeer and draught reindeer.
The form of reindeer fences has developed over hundreds of years. Reindeer are first gathered and led into enclosures. From the funnel of the slaughter enclosures the reindeer are guided to the feeding fence and through the siulat into the kaarre. In the kirnu, breeding and slaughter reindeer are separated into smaller enclosures, konttorit. In marking enclosures there is usually no kirnu and no konttorit. Kämppiä and kammeja have been built at separation sites to accommodate reindeer herders, often spread across a wide area around the separation site.
In building reindeer fences, locally available building materials were used purposefully: in pine forest areas logs, in mountain birch forest birch, and in the treeless fell area stones and brushwood. Newer fences are made of sawn timber and mesh.
The selection includes as examples the following reindeer separation sites and fences, which illustrate the purpose of the fences, different building methods and materials, and chronological and regional distribution
Utsjoki
- Erttetvárri and Bádošoaivi stone kaarteet from the 19th century in the Paistunturi area; Erttetvárri was built for wild reindeer hunting and was later used as a reindeer fence
- Ristenašoaivi, the calf-marking fence of miessemearkunáidi, with two old juniper fences from the 1940s and 1950s and a third, newer one made of mesh fence and board
- Ailigas kaarre near Karigasniemi, a reindeer separation site of Paistunturi paliskunta that is still in use
- Vadat, the main site for winter reindeer separations of Kaldoaivi paliskunta from the early 20th century to the 1950s, built from birches felled on site
- Cohkavárri, the second oldest winter reindeer separation site of Kaldoaivi paliskunta; in use 1952-1967; the separation area had many kämppiä and kammeja
- Gárdemaras, a fence built in the early 20th century from birches and junipers
- Hánnomarrasa miessemearkunáidi, an old calf-marking fence of Kaldoaivi paliskunta built of brushwood in dense birch forest, brought back into use in the 1940s-1950s
Enontekiö
- Kaarremarasto, the calf-marking fence of Näkkälä paliskunta east of Ounastunturi; originally a brushwood fence, much smaller than today. The present-style wooden fence built in 1937-1938 was repaired in the 1990s as a calf-marking fence
- Pihtsusjärvi stone kaarre built in the 1930s-1950s
- Enontekiö also has numerous old and new calf-marking fences, kaarteet for sorting, separation, sales, milking and slaughter, both in use and out of use, some built of stone and some of brushwood
Inari
- The Sallivaara reindeer separation site, already in use in the 19th century, is in the Lemmenjoki National Park area; the large kaarre, 0.5 kilometres long, was built of wood (uluista) according to the 1933 fence and renewed in the 1980s; the kaarre has two pidätykset, and the separation kaarre has 22 konttorit; there are 17 kämppiä or their remains at the separation site in total
Sodankylä
- Vuomaselkä reindeer separation site, the separation fence of Lappi paliskunta in use since 1898, renovated many times; a legendary separation site where thousands of reindeer were once kept in the fence at one time; in the early 20th century the site had several kämppiä, including, besides private kämppiä, the nimismies's kämppä and a coffee-house kämppä, among others
Kittilä
- Sammalselkä reindeer fence; the second, exceptionally large fence that has kept its original form well, enclosing approximately 60 ha of land; eight kämppiä at the separation site
Savukoski
- Saarivaara reindeer fence, built of logs; already on its present site in the late 18th century; up to thousands of reindeer were brought to separations at its peak; use ended in the 1970s, restored 1990-1992; a few reindeer kämppiä at the separation site
The Saarivaara, Sallivaara, Sammalselkä and Erttetvárri reindeer fences were restored by the state in 1990-1992.
History
Written information on reindeer herding in the Fennoscandian area has been fragmentary for the period from 892 to the early 16th century. Reindeer herding had begun by the 16th century at the latest, at first on a small scale through the taming of wild reindeer and their use as decoy animals. After the 16th century, as written sources increased in tax registers and officials' writings, there were references to reindeer herding and the annual migration based on it. Nomadic reindeer herding spread to Upper Lapland as its main livelihood by the 17th century at the latest. Reindeer herding gave way to new settlement and moved further north to wider undisturbed grazing areas. Based on written sources, the early flourishing period of Sámi reindeer herding ran from the 1750s until the border closures of 1852, when reindeer herding could be practised according to the reindeer's natural migratory instinct between the inland and the sea coast. After the border closures, Sámi reindeer herding had to adapt to a new grazing situation.
The development of large-scale reindeer herding is considered a relatively recent phenomenon, but the question is still being studied and no unambiguous interpretation of the matter has yet been reached. The emergence of large-scale reindeer herding is linked to the internal cultural dynamics of the Sámi.
In Sámi reindeer herding culture, reindeer herding tasks were carried out through the paimennussiida. The paimennussiidat were responsible for herding reindeer and carrying out other reindeer herding tasks within their traditional grazing areas.
Finland's first reindeer herding act was enacted in 1932. Newer laws were enacted in 1948 and 1990. The motorisation of reindeer herding tasks and easier mobility have changed reindeer herding practices. At separation sites close to permanently inhabited villages, people no longer stay overnight, and some kämppiä have been moved elsewhere or have fallen out of use.