RKY: nationally significant built cultural environments · Finland
Svartholman linnoitus (Svartholms fästning)
Loviisa (Lovisa), Uusimaa, Finland
The record
- Type
- Nationally significant built cultural environment (RKY)
- Elements (as the agency lists them)
- linnoitus, muinaisjäännös
- Character (as the agency lists it)
- merialue
- Municipality
- Loviisa (Lovisa)
- Region
- Uusimaa
- Country
- Finland
- Coordinates
- 60.38294, 26.30242
- Pin
- Placed by TreeAlive at the centre of the largest area the agency maps
- RKY number
- 1518
Slide toward Today to fade the historical sheet and see the modern map underneath.
Bibliothèque nationale de France (Gallica)
The 1666 map covering this location: "Finlande Septentr.le, et Merid.le, Nylande, et Tavasthus" (Bibliothèque nationale de France (Gallica)).
Historical maps covering this location
- 1666 · Finlande Septentr.le, et Merid.le, Nylande, et Tavasthus (Bibliothèque nationale de France (Gallica))
The Finnish Heritage Agency's description
Kuvaus
Svartholma ja siihen liittyvä Loviisan maalinnoitus ovat Ruotsin Turun rauhan 1743 aluemenetysten jälkeen rakentamia linnoituksia. 1700-luvun loppupuolen ruotsalaista linnoitustekniikkaa edustava Svartholma on merkittävä osa valtakunnan itärajan puolustushistoriaa.
Svartholman merilinnoitus ja Loviisan maalinnoitus ovat Helsingin edustalle rakennetun Suomenlinnan päälinnoituksen itäinen etuvarustus. Svartholma sijaitsee Loviisanlahden suussa valvoen sen liikennettä.
Svartholman linnoituksen ytimen muodostaa neliömäinen redutti, jonka kulmissa on teräväkärkiset bastionit. Järjestelmää täydentävät holvatut kasematit sekä kaksikerroksiset kurtiinirakennukset.
Linnoitukseen kuuluvat sen koillispuolella linnoituksen hautausmaa, Hautasaari sekä sen vieressä Ruutikellarisaari.
Historia
Turun rauhassa 1743 Ruotsin itärajaksi tuli Kymijoen läntisin haara ja Ruotsi menetti kaikki itärajan linnoituksensa. Valtiopäivät päättivät 1747 rakentaa Suomen puolustuksen järjestämiseksi ja Kronstadtin vastapainoksi kaksi kaksoislinnoitusta: Sveaborgin varikkolinnoituksen ja laivastotukikohdan Helsingin edustalle sekä sen etuvarustukseksi rajalinnoituksen Degerbyhyn ja sen edustalle olevalle Svartholman saarelle. Loviisanlahden suulla sijaitsevan Svartholman tehtävä oli yhdessä Loviisan maalinnoituksen kanssa ehkäistä vihollisen eteneminen rajalta Ruotsin valtakunnan alueelle.
Svartholman merilinnoituksen rakennustyöt aloitettiin 1748 Augustin Ehrensvärdin suunnitelmien mukaan. Svartholma noudatti aikansa vallitsevaa linnoitusoppia - bastionijärjestelmää, jonka perustana oli tykistöön ja linnoituksen pohjakaavan geometriaan perustuva puolustus. Varustukset porrastettiin, etummaiset suojasivat taaempia suoralta tykkitulelta.
Rakennustyöt etenivät kahdeksana ensimmäisenä vuonna ripeästi. Päälinnoituksen perustukset valmistuivat, bastionit saatiin lähes lopulliseen korkeuteensa ja rantavarustusten rakentaminen aloitettiin. Bastionit saivat rakennustöitä johtaneiden upseerien mukaan nimet Nordenskiöld, Qveckfelt, von Schantz ja Röök.
1750-luvun lopulta lähtien työt viivästyivät varojen puutteen ja sotien aiheuttaman työvoimapulan vuoksi. Päälinnoitus valmistui pääosin 1764. Linnoituksen pystysuorien muurien korkeus vaihteli 7,2 ja 9 m välillä. Bastionien holvatut, pomminkestäviksi tarkoitetut kasematit olivat takaa avonaisia ja bastionien päällä kulkivat avoimet vallikäytävät kivisine rintamuureineen. Kurtiinit muodostivat kahdessa kerroksessa holvattuja miehistö- ja huoltotiloja. 1770-luvun kuluessa linnoitus valmistui siihen asuun, mihin se ruotsalaisella kaudella jäi.
Kustaa III sodan yhteydessä Svartholma saatiin tilapäiseen puolustuskuntoon 1788 täydentämällä rantavarustuksia ja tekemällä uusia pattereita. Suomen sodan syttyessä 1808 tärkeät rantavarustukset olivat vielä keskeneräisiä ja kanuunoita ja mörssäreitä oli vain kolmasosa tarvittavasta määrästä. Jo 1760-luvulla oli arvioitu, ettei linnoitukseen olisi voitu sijoittaa riittävästi tykistöä ja että eteläsivun varustukset olivat riittämättömät.
Venäläiset aloittivat sodan helmikuussa 1808 ja Loviisa oli venäläisen armeijan ensimmäisen päivämarssin päämäärä. Venäläiset piirittivät pari viikkoa Svartholmaa. Tykistö ampui saarta vain harvakseltaan eikä linnoitukselle koitunut mainittavaa tuhoa. Upseeriston päätöksellä Svartholma antautui miltei ilman vastarintaa 18. maaliskuuta.
Svartholmalla ei ollut enää strategista merkitystä, kun Suomi liitettiin Venäjään. Linnoitusta käytettiin osittain sotilastukikohtana ja osittain suomalaisten vankien vankilana, myöhemmin myös venäläisten poliittisten vankien vankilana. Svartholma oli kuitenkin vankilaksi sopimaton ja valitusten lopputuloksena vankila lakkautettiin ja vangit siirrettiin Suomenlinnaan vuoden 1847 alussa. Joitakin vuosia myöhemmin vietiin Svartholmaan jälleen joukko vankeja, mutta Krimin sodan puhjettua heidät siirrettiin Hämeenlinnaan. Venäläinen varuskunta jatkoi toimintaansa vuoteen 1853, jolloin linnoitus tyhjennettiin.
Krimin sodan alkaessa Suomenlahden linnoitukset olivat huonossa kunnossa. Sodan uhan kasvaessa alkoi kiireellinen varustautuminen. Useita jo lakkautettuja linnakkeita aiottiin ottaa uudelleen käyttöön. Myös Svartholmaa varten tehtiin korjaussuunnitelmia. Varustuksessa ja huoltotavoissa ilmeni kuitenkin ylivoimaisia puutteita ja Svartholma päätettiin tyhjentää. Aseistus poistettiin ja puutalot sekä kivirakennusten puiset ovet ja ikkunat vietiin mantereelle. Englantilaisen laivasto-osaston saapuessa Loviisan edustalle 4. heinäkuuta 1855 Svartholma oli jo tyhjä. Seuraavana päivänä laivoista siirrettiin tuhansia kiloja ruutia linnoitukseen ja iltapäivällä se räjäytettiin raunioiksi. Raunioilta alettiin hakea rakennusmateriaalia heti räjäyttämisen jälkeen. Loviisan paloa seuranneissa jälleenrakennustöissä käytettiin raunioista purettuja tiiliä. Pohjoisen ja läntisen kurtiinien tiiliä käytettiin mm. raatihuoneen ja kirkon rakennustöissä. Purkutöiden jälkeen saarta käytettiin lähinnä laidunmaana. Muurien sortuminen jatkui kosteuden ja pakkasen vaikutuksesta. Linnoitus peittyi purkujätteen ja kasvillisuuden alle. Linnoituksesta oli 1900-luvun alussa tunnistettavissa enää osia rantavarustuksesta ja bastioneista.
Museovirasto aloitti Svartholman linnoituksen suunnitelmallisen restauroinnin 1960-luvun lopulla. Toinen vaihe päälinnoituksen restauroinnista ja saaren ympäristön kohennustöistä valmistui 1998 linnoituksen 250-vuotisjuhliin. Muurinkorjauksia ja saaren kohennustöitä on tämänkin jälkeen jatkettu yhteistyössä Loviisan kaupungin kanssa.
Beskrivning (på svenska)
The agency's own Swedish text. The English below is made from the Finnish.
Svartholms fästning och landfästningen i Lovisa byggdes efter Sveriges territoriella förlust i samband med Åbofreden 1743. Svartholm representerar svensk befästningsteknik från slutet av 1700-talet och är en viktig del av försvarshistorien vid rikets östgräns.
Svartholms sjöfästning och landfästningen i Lovisa är den östra utposten till huvudfästningen Sveaborg. Svartholm vakar över sjötrafiken vid Lovisavikens mynning.
Kärnan i Svartholms fästning består av en kvadratisk redutt med framskjutande spetsiga bastioner i hörnen. Systemet kompletteras av välvda kasematter och kurtiner i två våningar.
Nordost om befästningen finns den tillhörande kyrkogården, Begravningsholmen, och bredvid den Krutkällarholmen.
Historia (på svenska)
Efter Åbofreden 1743 drogs Sveriges östgräns vid Kymmene älvs västligaste utloppsarm och Sverige förlorade alla fästningar öster om gränsen. År 1747 beslutade riksdagen bygga två tvillingfästningar för att organisera försvaret av Finland. Fästningarna skulle också utgöra en motvikt till Kronstadt. Sveaborgs sjöfästning med depåer och flottbas byggdes utanför Helsingfors. Som en utpost till Sveaborg byggdes en gränsbefästning i Degerby (senare Lovisa) och på den närbelägna ön Svartholm. Svartholm vid inloppet till Lovisaviken skulle tillsammans med landfästningen hindra fienden från att avancera från gränsen in på svenskt territorium.
Byggarbetena på Svartholms sjöfästning inleddes 1748 enligt Augustin Ehrensvärds plan. Svartholm följde dåtidens rådande befästningslära, bastionssystemet. Försvaret byggde på artilleriet och på befästningens geometriska plan. Skanserna terrasserades och de främre skyddade de bakre från direkt kanoneld.
Byggarbetena framskred snabbt under de åtta första åren. Grunden till huvudfästningen blev färdig, bastionerna uppnådde så gott som slutlig höjd och byggandet av strandverken inleddes. Bastionerna fick namn efter de officerare som ledde byggarbetena: Nordenskiöld, Qveckfelt, von Schantz och Röök.
Från och med slutet av 1750-talet fördröjdes arbetena på grund av sviktande statskassa och på grund av den brist på arbetskraft som krigen hade orsakat. Huvudfästningen var till största delen färdigbyggd 1764. De lodräta murarnas höjd varierade mellan 7,2 och 9 m. Bastionernas välvda kasematter var avsedda att tåla beskjutning av artilleri. Bastionerna var öppna på baksidan. På bastionerna löpte öppna vallgångar med bröstvärn av sten. I kurtinernas välvda två våningar fanns plats för manskap och underhåll. Under loppet av 1770-talet fick befästningen det utseende den hade fram till den svenska tidens slut.
I samband med Gustav III:s krig, 1778, sattes Svartholm i provisoriskt försvarsskick. Strandverken kompletterades och nya batterier byggdes. När finska kriget bröt ut 1808 var de viktiga strandverken alltjämt halvfärdiga och kanonerna och mörsarna uppgick bara till en tredjedel av den behövliga mängden. Redan på 1760-talet hade man uppskattat att man inte skulle kunna placera tillräckligt med artilleri i fästningen och att sydsidans förskansningar var otillräckliga.
Ryssarna inledde kriget i februari 1808 och Lovisa var målet för den ryska arméns första dagsmarsch. Ryssarna belägrade Svartholm i två veckor. Artilleriet utsatte ön för ineffektiv beskjutning men fästningen led inte någon nämnvärd skada. På officerskårens beslut kapitulerade Svartholm ändå nästan utan motstånd den 18 mars.
Svartholm förlorade sin strategiska betydelse när Finland anslöts till Ryssland. Fästningen användes delvis som militärbas och delvis som fängelse för finska fångar, senare också som fängelse för ryska politiska fångar. Svartholm var emellertid olämpligt som fängelse och på grund av klagomål lades fängelset ner och fångarna flyttades till Sveaborg i början av 1847. Några år senare fördes en grupp fångar återigen till Svartholm, men när Krimkriget bröt ut överfördes fångarna till Tavastehus. Den ryska garnisonen fortsatte sin verksamhet till 1853, då fästningen tömdes.
När Krimkriget bröt ut var fästningarna i Finska viken i dåligt skick. När krigshotet växte inleddes en brådskande upprustning. Man planerade att ta i bruk flera fästningar som redan hade lagts ner. Också Svartholms fästning hörde till dem, och man gjorde upp en återuppbyggnadsplan. Utrustningen och underhållet framstod emellertid som övermäktiga och därför beslutade man tömma Svartholm. Bestyckningen avlägsnades och trähusen samt trädörrarna och fönstren från stenbyggnaderna fördes till fastlandet. När den engelska eskadern kom till Lovisa den 4 juli 1855 hade Svartholm redan tömts. Följande dag skeppades tusentals kilo krut från fartygen till fästningen som sprängdes på eftermiddagen. Genast efter sprängningen började man leta efter byggmaterial i ruinerna. Under återuppbyggnadsarbetet efter Lovisa brand användes tegel från fästningens ruiner. Tegel från norra och västra kurtinen användes bl.a. som byggmaterial till rådhuset och kyrkan. Efter rivningsarbetet användes ön närmast som betesmark. Murarna rasade mer och mer på grund av fukt och frost. Fästningen täcktes in av rivningsrester och växtlighet. I början av 1900-talet kunde man bara känna igen delar av strandverken och bastionerna.
Museiverket inledde en systematisk restaurering av Svartholms fästning i slutet av 1960-talet. Under följande fas fortsatte Museiverket att restaurera huvudfästningen och förbättra miljön på ön, ett arbete som avslutades 1998 när fästningen fyllde 250 år. Senare har arbetet med att reparera murarna och iståndsätta miljön fortsatt i samarbete med Lovisa stad.
Further reading (as the agency lists it)
Markus Palokangas et al. (toim.), Suomenlahden rauniolinnat. Helsinki 1977.
Olle Sirén, Loviisan kaupungin historia 1745-1995. Loviisa 1995.
Svartholma. Museovirasto, Loviisan kaupunki 2002.
Museovirasto verkkosivusto Linnasta linnaan http://www.fort.fi/kohteet_loviisa.html (4.3.2009).
Museoviraston www-sivut, http://www.nba.fi/fi/svartholma (23.5.2009), http://museovirastorestauroi.nba.fi/svartholma.htm (4.3.2009).
English translation (from the Finnish)
The text above is the record as published by the Finnish Heritage Agency (Museovirasto), in Finnish. The English below is a machine translation made by TreeAlive, not by the Finnish Heritage Agency (Museovirasto); it has not been checked by a person. Where the two differ, the original is the record. Report a translation error: privacy@treealive.com
Description
Svartholma and the associated Loviisa land fortification were built by Sweden after the territorial losses of the Treaty of Turku in 1743. Svartholma, representing Swedish fortification technique of the second half of the 18th century, is a significant part of the defence history of the kingdom's eastern border.
The Svartholma sea fortress and the Loviisa land fortification form the eastern outer defence of the main fortification of Suomenlinna, built in front of Helsinki. Svartholma is located at the mouth of Loviisanlahti bay, monitoring its traffic.
The core of the Svartholma fortification is a square redoubt with pointed bastions at its corners. The system is supplemented by vaulted casemates and two-storey curtain buildings.
The fortification includes, on its north-east side, the fortification cemetery, Hautasaari and the adjacent Ruutikellarisaari.
History
By the Treaty of Turku in 1743, the westernmost branch of the Kymijoki became Sweden's eastern border, and Sweden lost all its fortresses on the eastern border. In 1747 the Diet decided to build two twin fortresses to organise the defence of Finland and as a counterweight to Kronstadt: the Sveaborg depot fortress and naval base off Helsinki, and, as its forward defence, the border fortress of Degerby and the island of Svartholma lying off it. Located at the mouth of Loviisanlahti, Svartholma's task, together with the land fortification at Loviisa, was to prevent an enemy advance from the border into the territory of the Kingdom of Sweden.
Construction of the Svartholma sea fortress began in 1748 to the plans of Augustin Ehrensvärd. Svartholma followed the fortification theory prevailing at the time, the bastion system, which was based on defence founded on artillery and on the geometry of the fortress's ground plan. The defences were staggered, with the forward works sheltering those behind them from direct cannon fire.
Work progressed rapidly during the first eight years. The foundations of the main fortress were completed, the bastions were brought almost to their final height, and construction of the shore fortifications began. According to the officers who led the construction work, the bastions were named Nordenskiöld, Qveckfelt, von Schantz and Röök.
From the late 1750s onward, work was delayed by a shortage of funds and by a labour shortage caused by the wars. The main fortress was largely completed by 1764. The height of the fortress's vertical walls varied between 7.2 and 9 m. The vaulted casemates of the bastions, intended to be bomb-proof, were open at the rear, and open rampart walkways with stone parapets ran along the tops of the bastions. The curtain walls formed vaulted crew and supply rooms on two levels. During the 1770s the fortress was completed in the form in which it remained during the Swedish period.
In connection with the Kustaa III War, Svartholma was brought to temporary defensive readiness in 1788 by completing the shore fortifications and building new batteries. When the Finnish War broke out in 1808, the important shore fortifications were still unfinished, and only a third of the required cannons and mortars were in place. Already in the 1760s it had been assessed that the fortress could not be given sufficient artillery and that the defences on the southern side were inadequate.
The Russians began the war in February 1808, and Loviisa was the destination of the Russian army's first day's march. The Russians besieged Svartholma for a couple of weeks. The artillery fired at the island only sporadically, and no significant damage was caused to the fortress. On the decision of the officers, Svartholma surrendered almost without resistance on 18 March.
Svartholma had no strategic significance any longer once Finland was annexed to Russia. The fortress was used partly as a military base and partly as a prison for Finnish prisoners, and later also as a prison for Russian political prisoners. Svartholma was, however, unsuitable as a prison, and as a result of complaints the prison was closed and the prisoners were transferred to Suomenlinna at the beginning of 1847. A few years later a group of prisoners was again taken to Svartholma, but when the Crimean War broke out they were moved to Hämeenlinna. The Russian garrison continued until 1853, when the fortress was evacuated.
When the Crimean War began, the fortifications of the Gulf of Finland were in poor condition. As the threat of war grew, urgent preparations began. Several fortifications that had already been closed were to be brought back into use. Repair plans were also drawn up for Svartholma. However, serious shortcomings in the fortifications and in supply arrangements came to light, and it was decided to evacuate Svartholma. The armament was removed, and the wooden buildings and the wooden doors and windows of the stone buildings were taken to the mainland. When the British naval squadron arrived off Loviisa on 4 July 1855, Svartholma was already empty. The following day, thousands of kilograms of gunpowder were moved from the ships into the fortress, and in the afternoon it was blown up and reduced to ruins. Building material began to be taken from the ruins immediately after the blast. In the reconstruction work following the fire of Loviisa, bricks salvaged from the ruins were used. Bricks from the northern and western curtain walls were used, among others, in the construction of the town hall and the church. After the demolition work, the island was used mainly as pasture. The walls continued to collapse under the effects of moisture and frost. The fortress became covered with demolition debris and vegetation. At the beginning of the 20th century, only parts of the shore fortifications and the bastions could still be identified.
The Museovirasto began systematic restoration of the Svartholma fortress at the end of the 1960s. The second phase of the restoration of the main fortress and the improvement of the island's surroundings was completed in 1998 for the 250th anniversary celebrations of the fortress. Wall repairs and improvement work on the island have continued since then in cooperation with the town of Loviisa.