RKY: nationally significant built cultural environments · Finland
Murtovaaran talomuseo
Nurmes, Pohjois-Karjala, Finland
The record
- Type
- Nationally significant built cultural environment (RKY)
- Elements (as the agency lists them)
- museo, navetta, pihapiiri, talonpoikaistalo, talousrakennus
- Character (as the agency lists it)
- agraarimaisema
- Municipality
- Nurmes
- Region
- Pohjois-Karjala
- Country
- Finland
- Coordinates
- 63.79790, 28.90719
- Pin
- Placed by TreeAlive at the centre of the largest area the agency maps
- RKY number
- 1108
The Finnish Heritage Agency's description
Kuvaus
Murtovaaran talomuseo lukeutuu maamme merkittävimpiin talonpoikaiskulttuuria edustaviin museoihin ja on ainoa vaara-asutusmuotoa esittelevä museo Suomessa. Murtovaara edustaa talonpoikaista rakennuskulttuuria kruununmetsätorpan perustamisajoilta lähtien. Rakennusten restaurointihistoria kuvastaa tapaa, jolla rakennusmuistomerkkeihin on eri aikoina suhtauduttu.
Erämaassa vaaran lakea kohti nousevien metsäpolkujen päässä sijaitsevan Murtovaaran maisemassa näkyvät tilan historiasta kertovat pienet peltotilkut, kaskikoivikkoja ei ole säilynyt. Pihapiirin ulkopuolella on kookas karsikkopetäjä, johon on kaiverrettu Lipposen omistajasukuun liittyviä vuosilukuja 1800-luvulta lähtien. Pihan hirrestä salvotut, vuoraamattomat rakennukset muodostavat etelään viettävässä vaaranrinteessä maisemaan kauniisti sopeutuvan kokonaisuuden, jota kiertää pisteaita.
Pohjois-Karjalalle tyypillisessä suorakaiteen muotoisessa avonurkkaisessa pihapiirissä ovat laudoittamattomat, maalaamattomat, pääosin malkakattoiset rakennukset. Päärakennus, pirttirivi, aittarivi ja alueelle tyypillinen kujarakennus navettoineen sekä etäämmällä sauna ja riihi on rakennettu monessa vaiheessa 1840-luvulta 1950-luvulle.
Uloslämpiävän päärakennuksen pirtti on vuodelta 1895 ja kamarit sekä maitohuone 1900-luvun alusta. Vanhimmat rakennukset ovat pihapiirin kaksi pientä savupirttiä mäkitupa-ajalta sekä pihapiirin ulkopuolella oleva riihi. Savupirtit, joita yhdistää porstua, on siirretty nykyiselle paikalleen 1960–1970-lukujen vaihteessa, ja niiden sisätilat hirsikehikollisine uuneineen on rekonstruoitu. Pirteistä vanhempaan, Ikäpirttiin, on muurattu luonnonkivestä arkaaisempi nurkkapatsaallinen, avokiukainen, sieraimeton uuni. Patsaasta lähtevät orret rajaavat karjalaiseen tapaan tilan miesten ja naisten puoleen.
Historia
Murtovaaran ensimmäinen savupirtti valmistui 1840-luvulla, jolloin Tahvo Saastamoinen perusti paikalle mäkituvan. Mäkituvat olivat kylien yhteismaille rakennettuja mökkejä. Kun isojaossa 1837-1847 yksityinen ja kruunun maa erotettiin toisistaan, jäi Murtovaaran mäkitupa kruununmaalle. Isojaossa kruunu julisti omikseen ne kylien yhteismaat, joihin taloilla ei ollut omistusoikeutta. Kaskiviljelijä Saastamoinen halusi itsenäistää mäkitupansa kruunun uudistilaksi, mutta hänen 1851 tekemäänsä anomusta ei hyväksytty.
Murtovaaran mäkituvan osti 1859 Matti Lipponen. Kruununmetsien luvatonta käyttöä valvoi tuolloin metsähallinto. Valtimollekin syntyi metsänvartijoiden talojen sekä kruununmetsätorppien verkosto. Lipponen teki Metsähallituksen kanssa kruununmetsätorppasopimuksen 1868, joka takasi asumisoikeuden torpalla ilman päivätyövelvollisuutta. Käytännössä kruununtorpat, joita Suomessa oli kaikkiaan yli 6 000, olivat itsenäisiä tiloja. Sopimus mahdollisti puun kaadon rakennuksia varten ja velvoitti pitämään pihapiirin kunnossa, mitä seurattiin katselmuksilla. Murtovaara lunastettiin Metsähallitukselta itsenäiseksi asutustilaksi 1931.
Murtovaarassakin majoitettiin 1890-luvulta alkaen metsäsavottalaisia, sillä Kaakkois-Suomeen perustetuille suurille metsäyhtiöille Ylä-Karjala oli tärkeä puuraaka-aineen lähde.
Kansanperinteen tallentaja Samuli Paulaharju vieraili Murtovaaran tilalla 1907, kirjasi tilan rakennukset ja luetteli mm. savupirtin lukuisat orret: haahla-, päre-, tupakka-, heinänkuivuu-, ainespuiden kuivuu- ja lankaorren. Säilyneet paritupana olleet vanhat savupirtit siirrettiin pois pihapiiristä 1800–1900-lukujen vaihteessa. Uutta pitkää paritupamallista asuinrakennusta ruvettiin rakentamaan 1895. Perinteisesti tilan puurakennuksia usein täydennettiin, siirrettiin ja uusia rakennettiin.
Murtovaaran perinteisenä säilynyttä rakennuskantaa dokumentoi jo 1930-luvulta alkaen muiden muassa Muinaistieteellinen toimikunta. Lipposen perikunta myi tilan 1964 uudelle omistajalle, joka esitti taloryhmää siirrettäväksi ulkoilmamuseoon, esimerkiksi Seurasaareen, edustamaan pohjoiskarjalaista rakennusperinnettä.
Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö osti tilan 1967. Muinaistieteellisen toimikunnan valvonnassa rakennuksia siirrettiin ja korjattiin 1968-1972. Tila haluttiin pitää tilaa asuinkelpoisena, Murtovaaraa toistasataa vuotta asuttaneen Lipposen suvun viimeinen edustaja eli tilalla vuoteen 1987 saakka. Muinaistieteellisestä toimikunnasta Alfred Kolehmainen laati rakennuksille 1960-luvulle ominaisen korjaussuunnitelman, jonka päätavoitteena oli palauttaa entisaikojen rakennuskokonaisuus ja ehjä pihapiiri siirtämällä sekä rekonstruoimalla rakennuksia ja niiden osia. Työssä käytettiin myös rakennustyypeille vieraita materiaaleja ja detaljeja. Kaikkien rakennusten katot uusittiin ja savupirtit koottiin parituvaksi pihapiirin pohjoissivulle. Murtovaaran talomuseo luovutettiin Valtimo-seuralle ja pohjoiskarjalaista kansanomaista kulttuuria esittelevä Murtovaaran talomuseo avattiin 1972.
Murtovaaran rakennusten restaurointi 2000-luvun alussa tähtäsi asuun, jossa rakennukset olivat materiaaleiltaan ja työtavoiltaan 1930-1950-luvuilla. Työt toteutettiin Teknillisen korkeakoulun Arkkitehtuurin laitoksen opiskelijoiden perinteisten rakenteiden korjaamiskursseilla. Työssä noudatettiin 1970-1980-luvuilla alkunsa saanutta puurakennusten konservoivaa restaurointitapaa, jossa käytetään perinteisiä työmenetelmiä, materiaaleja ja korjaustapoja.
Further reading (as the agency lists it)
Alfred Kolehmainen ja Veijo A. Laine, Murtovaara. Talomuseo Valtiomolla. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. 1976.
Alfred Kolehmainen ja Veijo A. Laine, Suomalainen talonpoikaistalo. 1980.
Arvokkaat maisema-alueet. Maisema-aluetyöryhmän mietintö II. Mietintö 66/1992. Ympäristöministeriö. Ympäristönsuojeluosasto. Helsinki 1993.
Pohjois-Karjalan kulttuuriympäristöt. Pohjois-Karjalan liitto 2003.
Netta Böök (toim.), Murtovaara. Kruununmetsätorppa Valtimolla. Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö 2008.
Netta Böök, Marko Huttunen, Katja Savolainen (toim.), Murtovaaran restaurointileirit 2005-2008. Arkkitehtuurin julkaisuja 2009/99. Teknillinen korkeakoulu 2009.
English translation (from the Finnish)
The text above is the record as published by the Finnish Heritage Agency (Museovirasto), in Finnish. The English below is a machine translation made by TreeAlive, not by the Finnish Heritage Agency (Museovirasto); it has not been checked by a person. Where the two differ, the original is the record. Report a translation error: privacy@treealive.com
Description
The Murtovaara farm museum is among the most significant museums in the country representing peasant culture, and is the only museum in Finland presenting the vaara type of settlement. Murtovaara represents peasant building culture from the time of the founding of crown-forest crofts onwards. The restoration history of the buildings reflects the way in which building monuments have been regarded at different times.
In the wilderness, at the end of forest paths rising towards the flat top of the vaara, the landscape of Murtovaara shows small field patches that tell of the farm's history; the slash-and-burn birch groves have not survived. Outside the yard there is a large karsikkopetäjä pine, into which years relating to the owning family Lipponen have been carved from the 19th century onwards. The unboarded, unpainted log buildings of the yard, notched from logs, form on the south-sloping side of the vaara an ensemble that fits gracefully into the landscape, encircled by a pisteaita fence.
In the rectangular, open-cornered yard typical of North Karelia stand unboarded, unpainted buildings, mainly with malka roofs. The main building, the pirtti row, the granary storehouse row and the alley building with its cowshed typical of the area, as well as the sauna and drying barn further away, were built in many phases from the 1840s to the 1950s.
The pirtti of the outward-projecting main building dates from 1895, and the chambers and dairy room from the beginning of the 20th century. The oldest buildings are the yard's two small smoke pirtit from the mäkitupa period and the drying barn outside the yard. The smoke pirtit, joined by a vestibule (porstua), were moved to their present site at the turn of the 1960s and 1970s, and their interiors, with their log-frame stoves, have been reconstructed. In the older of the pirtit, Ikäpirtti, an archaic stove of natural stone has been built, with a corner pillar, of the open-kiuas type (avokiukainen), and without sieraimet. Bars (orret) leading from the pillar separate, in the Karelian manner, the men's side from the women's side of the room.
History
The first savupirtti at Murtovaara was completed in the 1840s, when Tahvo Saastamoinen established a mäkitupa on the site. Mäkituvat were cottages built on the common lands of villages. When the isojako in 1837-1847 separated private land from crown land, the Murtovaara mäkitupa remained on crown land. In the isojako the crown declared as its own those village common lands to which the farms held no ownership rights. Swidden farmer Saastamoinen wanted to make his mäkitupa an independent crown uudistila, but his application of 1851 was not approved.
Matti Lipponen bought the Murtovaara mäkitupa in 1859. At that time unauthorised use of crown forests was supervised by the metsähallinto. A network of forest guards' homes and crown forest crofts also came into being in Valtimo. In 1868 Lipponen concluded a crown forest croft agreement with Metsähallitus, which guaranteed the right of residence on the croft without any day-labour obligation. In practice, the crown crofts, of which there were over 6,000 in Finland in total, were independent holdings. The agreement allowed trees to be felled for buildings and obliged the yard area to be kept in good order, which was monitored through inspections. Murtovaara was bought from Metsähallitus as an independent settlement holding in 1931.
From the 1890s, forest logging workers were also housed at Murtovaara, since the large forest companies founded in South-Eastern Finland regarded Upper Karelia as an important source of timber raw material.
Samuli Paulaharju, collector of folk tradition, visited the Murtovaara holding in 1907, recorded its buildings and listed, among other things, the numerous orret of the savupirtti: haahla-, päre-, tupakka-, heinänkuivuu-, ainespuiden kuivuu- and lankaorret. The surviving old savupirtit, which had served as paritupa, were moved away from the yard at the turn of the 19th and 20th centuries. Construction of a new long dwelling building of paritupa type began in 1895. Traditionally, the wooden buildings of a holding were often supplemented, moved and new ones built.
The traditional building stock preserved at Murtovaara has been documented since the 1930s by, among others, the Muinaistieteellinen toimikunta. The Lipponen estate sold the holding in 1964 to a new owner, who proposed that the group of buildings be moved to an open-air museum, for example to Seurasaari, to represent North Karelian building heritage.
Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö bought the holding in 1967. Under the supervision of the Muinaistieteellinen toimikunta, buildings were moved and repaired in 1968-1972. The holding was to be kept in a habitable state, and the last representative of the Lipponen family, which had inhabited Murtovaara for over a hundred years, lived on the holding until 1987. From the Muinaistieteellinen toimikunta, Alfred Kolehmainen drew up a repair plan for the buildings typical of the 1960s, whose main aim was to restore the former building complex and an intact yard area by moving and reconstructing the buildings and their parts. The work also used materials and details alien to the building types. The roofs of all buildings were renewed, and the savupirtit were assembled into a paritupa on the north side of the yard. The Murtovaara farm museum was handed over to Valtimo-seura, and the Murtovaara farm museum, presenting North Karelian folk culture, was opened in 1972.
The restoration of the Murtovaara buildings in the early 2000s aimed at a state in which the buildings were, in their materials and working methods, as they had been in the 1930s-1950s. The work was carried out in the traditional structures repair courses for students of the Arkkitehtuurin laitos of Teknillinen korkeakoulu. The work followed the conservation-based restoration approach to wooden buildings that originated in the 1970s-1980s, in which traditional working methods, materials and repair techniques are used.